Suomen seuraava pääministeri aikoo lakkauttaa perintöveron ja korvata sen luovutusvoittoverolla. Aikomusta perustellaan perheyritysten sukupolvenvaihdosten vaikeudella, mutta se markkinoidaan kansalle käyttämällä verukkeena mummonmökkien kohtuuttomia verorasituksia. Keskustapuoluetta johtavan miljonääriyrittäjän ja puoluetta rahoittavan Perheyritysten liiton juoni on viestinnällisesti niin täydellinen, että olisi poliittinen itsemurha yrittää vastustaa esitystä.
Hallituksen vakiojäsen, RKP, vaatii samaa. Eikä edes Sauna-Timo ole niin löylynlyömä, että kuvittelisi kokoomuslaisten tämän jälkeen vastustavan lahja- ja perintöveron alentamista tai poistamista.
Perintöverokeskustelu on luonteeltaan hiukan epärehellistä niin kuin verokeskustelu aina. Jyrki Kataisen punavihreä bolševikkihallitus onnistui lukuisten rikkaimmille suotujen verohuojennusten vastapainoksi lisäämään perintöveroihin uuden progressioasteen. Todellisuudessa rima kuitenkin jätettiin melko alas: veroprosentti ei kohoa enää yli 200 000 euron arvoisten perintöosuuksien jälkeen. Eteläsuomalaiset kiinteistöt ja asunto-osakkeet menevät siitä yli leikiten. Verouudistus ei siis ollutkaan suunnattu vauraiden sukuyhtiöiden miljoonaperintöjen tasaamiseksi, vaan vain kuorimaan kermat suurten ikäluokkien keräämästä omaisuusmassasta.
Juha Sipilän avauksen jälkeen jokainen uusmaalainen kuolinpesä synnyttää uusia kannattajia Keskustalle ja Perheyritysten liitolle. Juoni on ilmatiivis. Asettamalla kesämökit ja omakotitalot samalle viivalle Fazerin tai Olvin tapaisten jättiyritysten kanssa verolobbarit pakottavat myös köyhät eläkeläiset ja työttömät taistelemaan perintöruhtinaiden etuoikeuksien puolesta.
Kiistely perintöverosta peittää alleen toisen, paljon syvällisemmän tosiseikan. Suomalaiset eivät millään tavoin kyseenalaista lähiomaisten oikeutta periä yksityisomaisuuksia. Kun perintö mainitaan, kansalainen ajattelee leskeä ja huollettavia lapsia, jotka ovat menettäneet perheen elättäjän, mutta jotka voivat sentään korjata tämän elämäntyön jättämät hedelmät. Hän ajattelee esivanhempiensa omakseen lunastamaa torppaa, jonka kiviset pellot taisteltiin velattomiksi keskellä pulavuosia. Hän ajattelee omaa asuntoaan, kenelle se menee.
Hän ei ajattele pörssiyhtiöiden osakkeita pursuavia holding-yhtiöitä, pulleita rahasto-osuuksia, talouselämän yhteiskunnassa kaikkialle ulottuvaa jumalallista päätösvaltaa, joka säätää rajat demokratialle, vaan ei päinvastoin. Hän ei ajattele omaisuuden riippumattomuutta omistajastaan.
Pohditaanpa perintöjä laajemmin. Miljardien eurojen osakesalkkujen ja niiden suomien hallituspaikkojen automaattinen periytyminen tunnustetulle jälkeläiselle on suomalaisen kuluttajan mielestä aivan normaalia ja hyväksyttävää, mutta valtionpäämiehen muodollisen aseman periytyminen ei.
Suomessa takerrutaan tasavaltalaiseen valtiomuotoon siitä huolimatta, että presidentillä ei ole kuin seremoniallinen rooli. Sitä pidetään edistyksellisempänä kuin ruotsalaista monarkiaa, vaikka siinä kuninkaalla ei ole edes niitä vähiä valtaoikeuksia kuin Suomen presidentillä. Molemmin puolin Pohjanlahtea valtiovaltaa käyttelee parlamentaarisesti muodostettu hallitus ja sitä johtava pääministeri. Kummassakaan maassa äänestäjät eivät voi vaikuttaa hallituksen koostumukseen tai pääministerin henkilöön.
Selväsanaisin ero Suomen ja Ruotsin järjestelmien välillä on se, että ruotsalaiset tietävät kaiken olevan pelissä parlamenttivaaleissa. Suomessa kansalaiset marssivat innokkaimmin uurnille presidentinvaaleissa, joissa valitaan henkilö, jonka vastuulla on poimia biisit Linnan juhlien soittolistalle.
Monarkiaa kritisoidaan sekä Ruotsissa että Suomessa. Ruotsissa syyt ovat sisäpoliittiset tai akateemiset, Suomessa debatti koostuu hennon akateemisen sormiharjoittelun lisäksi kaikkialla vellovasta anakronistisesta hurri- ja herravihasta, tekemättä jääneestä valta-analyysistä, perussuomalais-sosiaalidemokraattisesta ruumiillisen työn palvonnasta ja sanotaan herraviha nyt vielä kerran. Ahvenanmaalaisdemari Igge Holmberg ei jäänyt mitenkään yksinäiseksi huutavan ääneksi korvessa nimiteltyään kruununprinsessaparille syntynyttä Estelle-tytärtä ”loiseksi”. Jokainen suomalainen tietää intuitiivisesti, että kuninkaalliset ovat syntyneet hopealusikka suussa suoraan talonpojan selkänahasta revityn pitopöydän ääreen eikä mikään määrä vihapuhetta heitä vastaan ole tarpeeksi.
Toista se on täällä routaisessa Itämaassa, jossa uuttera ugri syntyy köyhään salotölliin ja luo omaisuutensa omalla ruumiillisella työllään, ei alamaisilta ryövätyillä rahoilla. Tämän omaisuuden perijä joutuu väkisinkin aloittamaan tietysti hiukan helpommissa oloissa ja syömään hummerinsa liinalta, mutta onneksi tasavallan oloissa kootut pääomat sisältävät maagisia ominaisuuksia eivätkä ikinä kadota juuriaan. Kuninkaallinen pääoma on tuhannenkin vuoden kuluttua saatu ”liian helposti” ja ehkä vähän rikollisestikin, kun taas talonpoikaispohjalta ponnistavan yrittäjäsuvun miljardit säilyttävät savupirtin tuoksun vielä Kanaalisaarille rekisteröidyn holding-yhtiön tileillekin siirrettynä.
Monarkiakritiikki saanee taas keväällä uutta potkua, kun länsinaapurissa vihitään prinssi ja hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä. Kyseessä on varjonyrkkeily, vallankumousroolipeli, jonka kohde on kaiken vääryyden maskotti. Eihän Ruotsin kuningas ole vastuussa luokkayhteiskunnan ongelmista tai työn ja pääoman ristiriidasta, mutta todellisten syypäiden jahtaaminen on laiskalle vallankumoussoturille liian uuvuttava projekti.
PS. Jos ajattelit avautua kommenttiraidalla tekstin sisältämistä argumentaatiovirheistä, älä. Ne ovat siinä aivan tahallaan.