Perjantai 10. kesäkuuta, Oulu
Vasemmistoliitto kokoontuu Oulun kaupunginteatterin veistoksellisen betonin suojissa. Vesielementistä keinotekoisella saarella pettävän kevyesti kohoava brutalistinen kolossi muodostaa yhdessä viereisen kirjastotalon kanssa modernin arkkitehtuurin mestariteoksen. Avara toriaukio ja meri korostavat betonin suorakulmaista jylhyyttä.
Jos oululaisten kulttuuripalatsia pitäisi johonkin verrata, niin Sydneyn oopperataloon. Muotokieli toki on täysin erilainen, mutta rohkeudessa ollaan samanlaisessa etunojassa. Vuonna 1972 pohjoisessa ei pelätty, saati pihtailtu.
Pitkinä noroina yli siltojen, ohi maailman suurimman rakkauslukon, toverit valuvat sisään poliittiseen teatteriin.
Vasemmistoliikettä lähellä olevat järjestöt ovat levittäytyneet rakennuksen ala-aulaan. Nostakkeet – käyttääksemme etevän Otto Bruunin sepittämää suomennosta – levähtävät auki telineisiinsä. Lennäkit, postikortit, kirjat, lehdet ja rintamerkit saavat kukin oman sijansa esittelypöydillä.
Narikassa puoluekokoustoimitsijat opastavat loputtomien taivalten uuvuttamia delegaatteja, jotka eksyneen orpolapsen säikähtänyt ilme silmissään hakevat paikkaansa maailmassa ja elämässä.
Yllättävän kiusallinen, jos kohta puolueen kannalta myönteinen ongelma iskee vasten kasvoja mediatiskillä. Pressipasseja ei ole printattu tarpeeksi ja ilman maagista kaulapahvia ei kokousalueelle ole asiaa. Taas kerran vapaata tiedonvälitystä rajoitetaan!
Oululaisen rakkaus on rajua, rakkauslukot sen mukaisia.
Kokous avataan näppäilemällä kitaraa. Opi perusasiat. Yleisö kuuntelee hartaasti, kunnes yhtyy lauluun arastellen. Yhteishyräily kasvaa loppua kohti lähes yhteislauluksi. Tämä ei ole puoluekokous, tämä on ryhmähali.
Avauspuheenvuoron pitää aina yhtä hätkähdyttävä Hanna Sarkkinen. Oululaiskaunotar saarnaa salille rakkaudesta ja kehottaa välttämään turhaa pihistelyä. Rakkaus päihittää vihan.
Sanoissa on totuus. Vasemmisto lisääntyy toisinaan jakautumalla, mutta vielä paremmin yhtymällä. Pieni vilkaisu lämpiön puolelle todistaa, ettei Sarkkinen houri rakkaudesta aivan houkkamaisesti. Söpöjä vasemmistovauvoja konttailee kaikkialla – eikä tämä nyt ole jokin ivallinen metafora, vaan kuvaus reaalitodellisuudesta. Vasemmistolainen maailmankatsomus imetään äidinmaidosta tai tarvittaessa sen korvikkeesta.
Ensimmäisen kokouspäivän käsittämättömimmän ohjelmanumeron tarjoilee Oulun kaupunki lupsakan kaupunginjohtajansa välityksellä. Pitkän ja polveilevan PowerPoint-esityksen ytimessä vaikuttaa olevan jonkinlainen suositus öljyn ja maakaasun poraamiseksi Oulun talousvesillä.
Väistyvän puheenjohtaja Paavo Arhinmäen kokouseleganssia.
Kokouksen käynnistyttyä se etenee vääjäämättömästi ennalta määrättyjä reittejään. Sääntömuutoskeskustelua ennen on keskusteltava menettelytavoista. Eikä menettelytavoista voi keskustella äänestämättä niistä. Uudet sähköiset äänestyskapulat eivät tietenkään toimi niin kuin pitäisi. Mikä ihana kitka! Kaikki on niin kuin pitääkin. Olo on turvallinen. Olemme kotona.
Muutenkin puoluetoiminta on joskus kuin jokin käsittämättömän pitkä Vain elämää -potpuri. Kyyneleet virtaavat kuin tulviva Oulujoki. Jos sitä ei mistään muusta huomaa, niin väistyvän puheenjohtajan viimeisestä puolueelle annetusta poliittisesta tilannekatsauksesta. Paavo Arhinmäen tunteikas puheenvuoro päättyy Oasiksen Don’t look back in anger -kappaleeseen, joka vie yleisön niin tenhovoimaisesti, että jopa joku kokouksen puheenjohtajistosta äityy hoilaamaan kertosäettä mukana avoimeksi unohtuneeseen mikrofoniin.
Avauspäivän ilta huipentuu varapuheenjohtaja- ja puoluesihteeriehdokkaiden sekä puoluevaltuuston puheenjohtajatarjokkaiden esittelyyn. Sitä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta kello alkaa olla paljon ja apteekin ynnä pitkäripaisen sulkemisajat häämöttävät uhkaavina ukkospilvinä horisontissa.