Miespuolinen opettaja katsoo ryhmänsä viisitoistavuotiaita tyttöjä eikä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin seksuaalista väkivaltaa näitä kohtaan. Hän ajattelee, kuinka heidät raiskataan. Hän ajattelee lenkkipolun pintaan iskeytyvää takaraivoa, repeytyviä vaatteita, vahvaa kättä, joka peittää suusta karkaavat kauhunhuudot toisen käden riisuessa väkisin pikkuhousut. Hän ajattelee voimakkaita sormia, jotka kovakouraisesti kaivavat tiensä sisään emättimeen. Hän ajattelee raiskaajan sisällä kiehuvaa verta, joka voimakkaiden sydämenlyöntien saattelemana pakkautuu suonikkaaseen, massiiviseen siittimeen. Hän ajattelee vavahtaen, kuinka tuo hirviö elimeksi työntyy herkkien häpyhuulten välistä sisään. Hän ajattelee valtavaa siemensyöksyä, joka vaahtopäänä vie miljoonat halukkaat siittiösolut neitseelliseen kohtuun.
Hyvä Jumala, miten paljon näitä tyttöjä on! Aivan kuin heitä olisi yhtäkkiä paljon enemmän kuin ennen. Kaikilla napapaidan alla painovoimaa uhmaten pullistuvat rinnat, housunkauluksesta vilkkuvat narumaiset alushousut. Tuo paljastava pukeutuminen, joka suorastaan kutsuu tekemään pahoja. Opettajan syke nousee. Hän erittää hikeä. Bulbouretraalirauhaset tiristävät siittimen kärkeen pisaran.
Eikö kukaan voi estää tätä silmitöntä raiskaamista? Opettaja huohottaa jo ääneen. Eikö kukaan?
Ja yhtäkkiä vastaus on itsestään selvä. Alistair MacLean! Ai saatana, siinäpä mies. Saattue Murmanskiin. Jos olisi sellaisia miehiä paikalla, loppuisi raiskaaminen kuin seinään. Opettajan housunetumus tasoittuu, pulssi palaa normaaliksi. Hän kertaa kuuluisia Jäämeren taistelutapahtumia. MacLeanin kirja on fiktiota, mutta saattueet totta. Etenkin PQ 17 – sen opettaja muistaa. Sehän oli kuuluisa saattue Neuvostoliiton pohjoisiin satamiin. Samanlaista tarvittaisiin.
Nyt siemennesteen tahrimina koulutien pinnassa makaavat alastomat teinitytöt vaihtuvat opettajan ajatuksissa yksi kerrallaan Barentsinmeren hyisissä aalloissa kuoleviin matruuseihin. Siellä he kaikki ovat vaipumassa hypotermian petolliseen uneen, nääntymässä kranaatinsirpaleiden ja ammusten avaamiin haavoihinsa, elleivät jo jauhautuneet hengiltä räjähdysten, vääntyvän metallin ja raivoavan meren suunnattomissa voimissa. Lopulta pohjoisen kesän yöttömän yön hiljaisuus, kun kuolevien tuskanhuudot ovat vaimenneet ja saksalaisten lentokoneet sekä sukellusveneet ovat palanneet tukikohtiinsa.
Saksal… Helkkari, opettaja parahtaa. Tosiaan. Siksihän PQ 17 muistetaan, että se oli yksi toisen maailmansodan suurista sotilaallisista epäonnistumisista. Britit olivat toimittamassa tarvikkeita Neuvostoliittoon, mutta sössivät tiedustelunsa ja määräsivät saattueen hajaantumaan, jolloin saksalaisten oli helppo upottaa suurin osa aluksista.
Opettaja istuu alas tutkimaan PQ 17 -analogiaansa. Jos koulutytöt ovat brittiläisiä ja amerikkalaisia rahtilaivoja kuljettamassa tarvikkeita Neuvostoliittoon ja kaupunginhallituksen palkkaamat turvamiehet näitä turvaava saattue, eikö se tarkoita, että turvapaikanhakijat ovat saksalaisia lentokoneita ja sukellusveneitä, jotka ovat juuri raiskanneet 22 kauppalaivaa?
Toisaalta. Niin. Yhdistynyt kuningaskunta oli julistanut sodan Suomelle itsenäisyyspäivänä 1941 ja taistelu Neuvostoliiton kanssa oli jo muuttunut reippaasta hyökkäyssodasta jähmettyneeksi asemasodaksi. Saksalaiset olivat suomalaisten ainoat ja parhaimmat liittolaiset. Opettaja on isänmaallinen mies. Hyvä kun mokasivat, PQ 17 pitikin upottaa. Jokainen laiva kantoi mukanaan tuhoa ja kuolemaa Suomen kansalle.
Mutta saattue tarvitaan, koska Kauhavalle on jonakin päivänä tulossa miespuolisia turvapaikanhakijoita, jotka ovat täynnä sukupuolisia ja väkivaltaisia impulsseja. Toisin kuin me vakaat pohjalaiset, opettaja nyökkää itselleen. Me emme kuunaan seksualisoisi alaikäisiä tyttölapsia.