Savukeitaan toissavuonna julkaisema Valerie Solanasin SCUM-manifesti (suom. Suvi Auvinen) on pienikokoinen, miellyttävästi käteen sopiva kirja, jota on erityisen mukavaa lukea vessassa. Ulostaminen on yksi elämän pienistä nautinnoista ja melkein ainoa, joka jättää molemmat kädet vapaaksi toimituksen ajaksi. Siksi manifestin lukemisen alla kannattaisi syödä kohtuullisia annoksia kuitupitoisia ruokia, jotka tekevät suolen sisällöstä notkeaa, mutta eivät niin sanotusti lyö ruikuliksi. Kuta sujuvammin pökäleet putoilevat saniteettiposliinin avonaiseen kitaan, sitä vähemmän manifestin raskassoutuinen julistus ärsyttää. Siitä alkaa jopa pitää.

Fingerpori-taiteilija Pertti Jarla ja aikuisvauva Henry Laasanen muodostavat oudot sänkykumppanukset. Yhtä kaikki heitä yhdistää suunnaton kauhu 25 vuotta sitten kuollutta Valerie Solanasia kohtaan.

SCUM-manifestin kirjoittaja sai mainetta yrittämällä murhata Andy Warholin vuonna 1968. Teolla ei ollut mitään yhteyttä manifestin sanomaan, koskipahan vain Solanasin ja Warholin välisiä kiistoja. Solanas ei sen jälkeen toistanut yritystään, saati saanut matkijoita. Rehellisesti sanottuna koko miesvastainen SCUM-liike oli olemassa vain manifestin painoarkeilla, mutta se ei tietenkään ole estänyt miesasialiikettä reagoimasta suhteettomalla raivolla. Mikä kyllä jossain määrin todistaa Solanasin pointin: naisen ei tarvitse tehdä oikeasti mitään, pelkkä muutaman sivun väkivaltafantasia riittää suistamaan koko patriarkaatin kaaokseen.

Maisteri Laasasen kritiikki ei ketään yllätä. Markkina-arvoteoriaan ja muuhun parisuhdehomeopatiaan erikoistunut ”asiantuntija” on syytänyt naiskammoista materiaalia nettiin useita vuosia ilman mitään yllykettä. Kun Yleisradio kertoi Tampereen teatterikesän tuottavan ruotsalaisen Turteaternin monologisovituksen SCUM-manifestista, Laasanen toimi kuin huolellisesti ehdollistettu Pavlovin koira: hän laati pikaisen kauhupäivityksen Uuden Suomen Puheenvuoro-blogiinsa.

Syytettyään Yleisradiota jonkinlaisesta miesvastaisesta salaliitosta Laasanen kaivaa netistä esiin kaksi arviota SCUM-manifestista.

Juri Nummelinin äskettäinen blogimerkintä tokaisee ohimennen, että manifesti edustaa ihmisvihaa siinä, missä natsismikin. Hän ei siis väitä, että kyseessä on joukkotuhonta-aate tai sellaiseen yllytys, vaan toteaa pelkän itsestäänselvyyden: Solanasin tekstistä ei missään tapauksessa huou halu paijata ja helliä jokaista vastaantulijaa. Laasanen tietenkin rajaa sitaatin huolellisesti ja tuhlaa kallisarvoista ajattelupotentiaaliaan ymmärtämällä Nummelinin tekstin päin vittua.

Varsinaisen kirja-arvostelun Nummelin laati tuoreeltaan toissavuonna Turun Sanomiin eikä edes vihjannut natseista. Ellei sitten huomautusta – kenenkäs muunkaan kuin – Henry Laasasen pelaamasta natsikortista sellaisena pidä.

Toinen Laasasen löytö on Pertti Jarlan blogimerkintä syyskuulta vuonna 2011. Ja se on hillitön.

Humoristien perusominaisuus on mieletön totisuus eikä Jarla ole poikkeustapaus. Ehkä koomisten sisältöjen pohtiminen vapaa-ajalla on kuin toisi töitä kotiin. Jotenkinhan se on selitettävä, miksi kaikkein hauskimmat ihmiset voivat yllättäen säikäyttää selkäpiitä karmivalla, suorastaan väkivaltaisella… vihalla.

Jarla ei esitä kirjallisuuskritiikkiä SCUM-manifestista. Hän väittää suoraan, että Valerie Solanas on joukkomurhaa vaille Anders Behring Breivik. Jarla sivuuttaa muitta mutkitta sen, että kirjan kirjoittamisesta on aikaa yli 40 vuotta ja että vuoden 1968 kansanliikkeistä SCUM oli ehdottomasti harmittomin. Ehkä juuri siksi, koska sitä ei ollut olemassa.

Vielä surullisempaa on, ettei Jarla ole nähtävästi osannut lukea kirjaa kokonaisuutena. Hän on takertunut yksittäisiin lauseisiin, jotka näyttävät erityisen raskauttavilta. Todellisuudessa manifestista huokuu kuitenkin siellä täällä niin vahva tieteiskirjallisuuden tuntu ja paksu liioittelu, että tekstin pitäisi mennä hitaammankin lukijan tajuntaan kirjallisena taideteoksena eikä niinkään konkreettisena, kirjaimellisena toimintaohjeena.

Lisäksi ”vihapuhe” voi olla myös kerronnallinen tehokeino. Lukijalla on ehdottomasti pieni velvollisuus yrittää tajuta se. Solanasin huikean vision kohdalla pitäisi olla itsestään selvää, ettei kirjoittaja aio heti ensi viikolla ruveta kokoamaan puolet maailman väestöstä tappavaa armeijaa.

Valitettavasti lukutaito on nykyisellään hiukan retuperällä.

Jarlan blogimerkinnän kommenttiraidalla onneksi toppuutellaan. Yksi terävimmistä huomautuksista käy läpi 1960-luvun Yhdysvaltain todellisuutta ja naisen asemaa sodanjälkeisessä moralistisessa, kaksinaamaisessa Mad Men -yhteiskunnassa. Solanas (s. 1936) oli juuri niin kaltoin kohdeltu kuin ikäluokkansa nainen saattoi olla eikä hänen aikanaan – niin kuin ei usein vieläkään – asiassa nähty mitään ongelmaa. Syrjintä, yksilönvapauksien rajoittaminen ja suora väkivalta sekä raiskaus katosivat tutkasta, kun ne kohdistuivat naisiin. Eräs tapa, jolla Solanas saattoi asiaan puuttua, oli kääntää asetelma nurinniskoin fantasiaesseessä.

Breivikin uhrit vielä kamppailivat eloonjäämisestään tehohoidossa, kun Jarla päätti syytöskirjelmänsä osoittamalla feministien viaksi senkin, että miehet ovat naisia vihaavia rasisteja:

Jos jollekulle nyt tulee mieleen, että Suomessa mies on hieman enemmän tapettavaksi sopiva kuin toisen kulttuurin edustaja, en oikeastaan ihmettele. Tällaisesta niitä katkeria muukalais- ja naisvihaisia äijiä syntyy.

Ikään kuin Jarla ei tietäisi, että katkeria Breivikejä syntyy siitä, että naiset eivät anna pillua.

* * *

SCUM-manifesti on kirjallinen merkkiteos ilman kirjallisia ansioita. Se ilmestyi oikealla hetkellä ja ymmärrettiin väärin. Sen vihasisältö sokaisi hurskastelevat lukijansa sekunnissa. Niin kuin oli tarkoituskin. Solanas toistaa useaan otteeseen teoksessaan, että porvarilliset, ”hyvät” käytöstavat ovat osa vallitsevaa järjestelmää, joka on rakennettu sortamaan naisia, alentamaan heidät miesten tasolle.

Temppu on nolostuttavan helppo, mutta onnistuu yleensä vain naiskirjoittajalta. Mieheltä sitä osataan odottaa: alatyylistä viestintää, sotaretoriikkaa, seksiviittauksia. Niille voidaan nyrpistellä nenää, mutta siihen se jää. Miehellä on rikoslain puitteissa vapaus kirjoittaa ja tehdä mitä mieleen juolahtaa ilman jälkiseuraamuksia.

Sen sijaan suomalaisista nykykeskustelijoista Atlas Saarikoski – joka laati esipuheen SCUM-manifestiin – ja Emilia Kukkala ovat jatkuvasti establishmentin hampaissa. Vain, koska he käyttävät tuhmia sanoja kirjallisina tehokeinoinaan. Naisen kirjoittama väkivaltainen virke on konservatiiviselle lukijalle piru ties mistä syystä täsmälleen sama asia kuin todellinen fyysinen väkivalta.

Konkreettisimmin se ilmeni taannoin, kun Ilta-Sanomien jokseenkin älyttömiin ulostuloihin erikoistunut päätoimittaja Ulla Appelsin muitta mutkitta koplasi yhteen Kukkalan ja Saarikosken käyttämät värikkäät ilmaisut ja suoranaisen terrorismin. Asia, jota Kukkalan itsensä lisäksi ovat kummastelleet kirjoittajat ympäri nettiä.

Paksunahkaisemmalle kirjallisuudenharrastajalle manifesti ei ole kummoinenkaan elämys. Se sisältää aikakaudelleen tyypillisiä eksistentialistisia ylilyöntejä, joista tulee yhtä hyvin mieleen Lokki Joonatan kuin jotkin esoteeriset elämänhallintaoppaat. Valerie Solanas mätkii tiskiin poleemiseen tyyliin totuuksiaan, joita hän ei perustele millään tavalla ja joihin voi suhtautua tieteellisenä tietona vain, jos on itse seinähullu.

Ironia läikehtii alatyylisten ilmausten välissä. Kirjoittajan tunnistaa käännöksenkin jäljiltä oppineeksi henkilöksi, joka hiukan jännittää joka kerta ennen kuin käyttää sanaa ”hintti” tai ”pillu”. Se tekee tekstiin myös sähköisyyttä, joka luontevalta työväenluokan kiroilijalta puuttuisi.

Kun päästään kohtaan, jossa kirjoittaja toteaa miesten tahallaan estävän lääketiedettä kehittämästä keinoja saavuttaa kuolemattomuus, pitäisi jo ymmärtää, että kirja edustaa narriutta – lupaa kertoa rumia totuuksia hullun liioittelun seassa ilman, että olisi pelkoa rangaistuksesta.

Atlas Saarikosken esipuhe on teoksen heikko kohta. Se on aivan järkyttävissä määrin liian pitkä ja hetteikköinen eikä sitä ole oikoluettu. Saarikoski on siitä harmillinen provokaattori, ettei hän ole koskaan yltänyt kirjoittajana niin korkealle kuin hänen aihevalintansa antaisi odottaa. SCUM-manifestin esipuheessa hän käyttää kaiken, mitä käsiinsä saa, mikä tekee lukemisesta uuvuttavan ja tappavan tylsän koettelemuksen.

Valerie Solanas: SCUM-manifesti. 2011, Savukeidas. Suom. Suvi Auvinen. Esipuhe: Akuliina (Atlas) Saarikoski.