Hyvä lukijani, tämä on loppu.
Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi useita päivityksiä ja nasevaa tekstiä. Tavoitteessa onnistumisesta päättää viimekädessä lukija itse, siis juuri sinä.
Vanhin Kansan Uutisten serverillä säilytetty teksti on päivätty 8. joulukuuta 2009. Näiden seitsemän vuoden aikana Kaasuputki-blogissa on julkaistu 415 artikkelia, joista hiukan alle kymmenen prosenttia on suoria lainauksia Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimia käsittelevistä kasku- ja anekdoottikokoelmista. Loput ovat tulleet omasta päästä.
Teksteistä on pidetty, mutta on niitä myös vihattu. Kävin läpi Kaasuputki-blogin roskapostisuodatinta ja huomasin, että jokunen kommentti on parin vuoden aikana tarttunut filtteriin. Ilmeisten huijauskommenttien seassa oli pari riviä täysin asiallista palautetta. Julkaistaanpa ne nyt, ettei kukaan pääse väittämään, että on sensuroitu keskustelua maahanmuutosta.
Avoimeen kirjeeseen niin sanotun maahanmuuttokritiikin pohjimmaisesta rasistisuudesta tuli kipakka palaute nimimerkiltä ”lenin setä asuu venäjällä”:
Milloin ajattelit mädättäjä tunnustaa olevasi ali-ihmispaskaa??
Edellisen kanssa tismalleen samasta IP-osoitteesta kirjoittanut nimimerkki ”aisha 9v” halusi ilmaista tämän viisauden Helsingin Sanomain toimittaja Annamari Sipilän aivopieruja koskevaan Hyvä maahanmuuttaja -tekstiin:
LOOOOOOOOOOOOOOOL
Mädättäjien tutkimuksissa ensin päätetään mihin tulokseen halutaan päästä ja sitten ”tutkitaan”.
* * *
Vuosi 2016 on merkinnyt minulle huipennusta jo pitkään jatkuneeseen suunnanmuutokseen elämässäni. Suvaitkaa nyt siis pieni itsereflektio.
Lapsena minulla oli kaksi toiveammattia: pilapiirtäjä ja pakinoitsija. Olen aina ollut etevä piirtäjä ja erinomainen kirjoittaja, joten haaveet pohjautuivat jossain määrin jopa realistiseen tilannearvioon.
Kirjoittelin omaksi ja ystävieni sekä omaisteni iloksi viljalti pieniä tekstejä – sarjakuvia, satuja ja runoja – jo lapsena, mutta viimeistään lukiossa lorviessani aloin pitää ammattikirjoittajan uraa oikeasti mahdollisena kulkusuuntana. Tätä tunnetta vahvisti se, että toimitin erään koulukaverini kanssa omaa kuukausittaista huumorizineä, jonka kustansimme täysin mainosvaroin. Saavutus sekin laman kourissa räytyvässä Mäntsälässä.
Silloinen yhtiökumppanini on nykyään Trainers’ Housen talousjohtaja. Minun kyntämäni sarka on ollut kivikkoisempi.
Ensimmäiset aivan oikean toimeksiantajan maksamat lehtijuttuni olivat passiivis-aggressiivista huumoria tihkuneet pakinat, joita kynäilin vuosituhannen vaihteessa muutamia kappaleita kouvolalaiseen Kaupunkilehti Seiskaan. Tuhosin tuolloin maksaani ja pankkitiliäni Suomen turhimmassa kaupungissa ”opiskellessani” ”viestintää” Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.
Vaikka pyörin keskellä media-alaa ja tunsin journalismin korventavan sisikunnassani, en erityisemmin uneksinut toimittajan työstä. Uutissähkeiden nopeuskilpailu ei kiinnostanut silloin niin kuin ei nytkään. Tyhjänpäiväisten nollauutisten aivoton monistaminen ja arveluttavien mainostiedotteiden referointi ei ole niin vaativaa työtä, että olisin siinä hommassa korvaamaton ammattilainen. On vain minuuttien kysymys, milloin duuni ulkoistetaan Kaukoitään tai roboteille. Uutisaiheiden valinnan suppeus ja niihin käytetyn sanaston liioiteltu taloudellisuus eivät nekään inspiroi, ja jos kohta päätoimittaja voisikin antaa hiukan siimaa, niin anenkefaaliset lukijat eivät ikinä. Ei tämä persukansa halua ostaa mietittyä sanaa, vaan mahdollisimman tympeitä itsestäänselvyyksiä. Timo Soinin Ploki on kaikkine kahden sanan päälauseineen ja pakkomielteisen kovine konsonantteineen ehkä hienostuneinta nykysuomalaista epiikkaa.
Epäluulo on ollut molemminpuolista, pelkäänpä. Minulla on ristinäni huono maine. Kuvaava esimerkkitapaus on Ylioppilaslehti, jonka kolumnisti ja avustaja olin parin vuoden ajan 2008–2010. Lehteen tarvittiin kesken kauden uusi toimittaja, joten kysyin oitis päätoimittajalta mahdollisuuksistani päästä elämäni ensimmäiselle täydelle kuukausipalkalle. Ylkkäriä päätoimittanut ystäväni tokaisi – kaikella rakkaudella – ettei minulla ole asiaa säännönmukaisesti ilmestyvään julkaisuun. Hän oli aivan varma, etten pystyisi siihen.
Sinnittelin siksi vapaana kirjoittajana. Ylkkärin jälkeen tungin itseni pysyväksi osaksi avustajakuntaa sekä Kansan Uutisiin että musiikkilehti Rumbaan. Sain myytyä sattuma-artikkeleita pariin muuhunkin lehteen. Toimitin yhden ja digitoin muutaman kirjan Schildts & Söderströmsille, kirjoitin juhlakirjan ja taitoin kalenterin vanhalle työnantajalleni BTJ Finlandille sekä käväisin Teoksella työpöydän ääressä sorkkimassa toisten ihmisten käsikirjoituksia parin kuukauden ajan. Kirjoitin sarjakuvaa Kanavalle neljä vuotta.
Lisäksi, huolimatta Ylioppilaslehden päätoimittajan synkistä profetioista ja omista arveluistani, olen myös tehnyt aivan oikeaa toimittajantyötä kolmesti viikossa ilmestyvässä Pieksämäen Lehdessä syvällä Järvi-Suomessa. Onneksi. Kaikista lyhyistä ja pidemmistä töistäni ynnä toimeksiannoistani muutamat viikon parin duunikeikat taulukkopalkalla keskellä savolaista teollisuusmaisemaa ovat olleet antoisimmat. Pieksämäki otti minut avosylin hoiviinsa ja on monet kerrat voidellut haavat, silittänyt rypyt. Olen jokaiselta komennukseltani palannut kotiin ehjempänä kuin lähtiessäni.
Onnistumiset Pieksämäen Lehdessä rohkaisivat minua myös tarkastelemaan erilaisia työpolkuja ennakkoluulottomasti.
Siksi tämä on näillä näkymin viimeinen Kansan Uutisissa julkaistu blogimerkintä. On näet aika sulkea tämä luku elämässäni. Niin sulkeutuvat myös journalistiset pers- ja aspiraationi. Vaihdan alaa.
Vuosikausia olen turhaan koettanut muuttua päätoimittajien ja tuottajien rakastamaksi idea-automaatiksi, joka lähettää lehteen viisitoista valmista juttuaihiota, tekee niistä yhden pitkän ja seitsemän lyhyttä puolen ajatuksen artikkelia ja pistää laskun perään. Tavoite on ollut toivoton.
En minä keksi, mistä Imagen lukijat kenties tykkäisivät tai mikä saisi Nyt.fi-sivua plaraavan viihdekäyttäjän hörähtämään nauruun. Minulta on turha pyytää listaa Suomen kuumimmista muunsukupuolisista graffititaiteilijoista, vaikka saisin koko illan dokata Voiman piikkiin Pikkulinnussa. Ei, minulle on annettava aihe ja aikataulu.
Lehdillä on isopalkkaisia päätoimittajia ja uutispäälliköitä, joiden työ on tuntea yleisönsä. Sisällön suunnittelemisen ulkoistaminen karkkirahalla työskentelevälle avustajalle on kaikkien osapuolten resurssien tuhlaamista.
Surkea freelance-elämäni tuli äkkipysähdykseen, kun saimme puolisoni kanssa lapsen. Tuskallinen yritys tehdä töitä kotoa käsin kävi äkkiä täydellisen mahdottomaksi. Jäin mielihyvin koti-isäksi ja sain ensimmäisen kerran vuosiin rahaa valtiolta siitä hyvästä, että teen samaa kuin ennenkin eli pysyn poissa työmarkkinoilta. Kotihoidontuki ylitti satojen eurojen marginaalilla surkean pienet juttupalkkioni.
Ehkä siksi olen usein suhtautunut koko toimittajantyöhön niin kuin pääministeri tunkkeihin.
* * *
Minusta tulee tarjoilija.
Kotivanhemmuus loppui elokuussa 2016. Lapsi meni päiväkotiin ja itse aloitin opinnot Stadin Aikuisopistossa. Lukio-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen jälkeen olen siis viimeinkin amiksessa. Valmistun yhdelle niistä harvoista aloista, joilla tässä luhistuvassa maailmassa on kasvua.
Siirtyminen neljissäkymmenissä rehelliseen työhön ja työehtosopimuksilla säädellylle alalle on jättimäinen muutos elämässä. En silti ole huolissani pätkääkään. Lokakuusta joulukuuhun olen rehkinyt työssäoppijana kontulalaisessa ravintola Helmi Grillissä enkä ole ehkä mistään työstäni tai toimeksiannostani nauttinut yhtä paljon – siitäkin huolimatta, ettei työssäoppimisesta saa palkkaa. Nyt tiedän, että minun paikkani on ravintolassa.
Vielä joudun lusimaan koulupäiviä Herttoniemessä ja suorittamaan työssäoppimisjaksoja eri puolilla pääkaupunkia. Ehkä palaan Helmi Grilliin. Ehkä pääsen jo pian kokeilemaan kesä- ja lomaduunia helsinkiläisissä ravintoloissa. Mutta moneen viikkoon en ole enää joutunut miettimään juttuideoita, hakemaan nopeasti kutistuvilta mediamarkkinoilta potentiaalista toimeksiantajaa, murehtimaan deadlineja, teeskentelemään empatiaa neljän tonnin kuukausipalkalla työehdoistaan kitisevien toimittajakollegoiden surujen edessä. Tunnen oloni vapaaksi ja optimistiseksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.
Toki myös Kaasuputki jää olemaan jossain muodossa, vaikka valitettavasti Kansan Uutisten ulkopuolella. Rekisteröin sille jo oman .fi-domainin. Ehkä sinne joskus taas keksii jotain kirjoitettavaa, mutten mieti asiaa vielä pitkään.
Poiketkaa joskus baarissa. Jos hyvin käy, minä olen siellä. Voin pistää vissyn. Hyvää uutta vuotta 2017!