Helsinkiin puuhataan talvisodan muistomerkkiä, joka hyväksyttiin raikuvin suosionosoituksin väistyvän kaupunginhallituksen yksimielisellä päätöksellä. Sama poppoo toki on keskustellut myös, niin ikään mitä kordiaalisimmin, Hietarannan vanhan pukuhuoneen kohtalosta sekä niin sanotun palvelualoitekokeilun eli julkisten palveluiden yksityistämisen etenemisestä, mutta keskitytään tällä kertaa pääasiaan.
Talvisotaan.
Jo jokusia vuosia sitten Talvisotayhdistys ry. esitti, että maamme pääkaupunkiin tulee pystyttää muistomerkki kunnioittamaan provosoimattoman aggression kohteeksi talvella 1939–40 ajautuneen kansakuntamme vuodattamaa veriuhria:
Suomalaisille talvisodan taistelut ja tapahtumat merkitsivät raskaita kokemuksia ja epäinhimillisiä ponnisteluja. Tapahtuma on verrattavissa muinaiseen Marathonin taisteluun, jota on muistettu sankarillisena voittona 2500 vuotta sitten.
Ylioppilas- ja Ryhmäteatteristakin omalla tavallaan tuttu Pekka Korpinen laati aiesuunnitelman muistomerkkihankkeelle, joka sai sittemmin suojelijakseen presidentti, rauhannobelisti Martti Ahtisaaren. Projektille on myös näytetty vihreää valoa opetus- ja kulttuuriministeriössä, joka asetti sille toimikunnan.
Ilta-Sanomien haastattelussa Talvisotayhdistyksen puheenjohtaja, professori Matti Palo toivoo muistomerkille sijoituspaikaksi Kasarmitoria. Hän kertoo lehdelle, että ”muistomerkin pitää olla myös pysäyttävä ja hätkähdyttävä” sekä ”mieluummin suurempi kuin pienempi”.
Hankkeen budjetti on reilut puolitoista miljoonaa, mikä haiskahtaa jopa tavallisen reservin tykkimiehen nenään kammottavalta epäisänmaallisuudelta. Tuolla rahalla ei saa edes Mannerheim-elokuvan traileria.
Suomen tasavallan historiassa on verraten vähän kohokohtia. Itsenäisyys saavutettiin liki nolosti äänestämällä asiasta eduskunnassa ja kärttämällä paperiin allekirjoitukset hädintuskin lailliselta ex-emämaan vallankaappaushallitukselta. Seurannut sisällissota päätyi sekä kiusalliseen kansanmurhaan että voittajaosapuolen äärioikeistolaisten tavoitteiden raukeamiseen – ei siinäkään siis liiaksi muistelemista. Kouraan jäävät vain toisen maailmansodan taistelut, ensimmäinen jääkiekon miesten maajoukkueen MM-kulta sekä Eurovision laulukilpailun voitto. Näistä viimeksi mainitulla on jo oma muisteluinfrastruktuurinsa Rovaniemellä.
Mitenkään Globenissa keväällä 1995 kamppaillutta leijonakatrasta vähättelemättä voidaan kai sanoa, että sota-aikojen koettelemukset ja etenkin talvisodan puolustustaistelut merkitsevät Suomen kansalle enemmän kuin jääkiekkovoitto. Olkoonkin, että sota päätyi vain hopeasijaan.
Siksi on paikallaan todeta, että omistettakoon Kasarmitorin halpapysti jääkiekon miesten vuoden 1995 voittojoukkueelle esimerkiksi Timo Jutilan atlasmaisessa hahmossa, ja pohdittakoon talvisodalle jotain arvokkaampaa.
Kaasuputki-blogi ehdottaa tähän tarkoitukseen vuosittaista sotilasparaatia, joka suoritetaan Helsingin kantakaupunkialueelle mitä pikimmiten raivattavalla kuusikaistaisella puistokadulla. Pohjois–eteläsuunnassa Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle ulottuvan paraatikadun pohjana voidaan käyttää olemassaolevaa reittiä, Helsingin pisintä yhtenäistä katuosuutta.
Kyseessä on 2,5 kilometriä pitkä teiden yhdistelmä, joka tunnetaan nimellä Unioninakseli – joka olisi oikeastikin mainio nimi uudelle valtaväylälle. Kun Helsinki tulevien kuntaliitosten myötä paisuu miljoonakaupungiksi, Mannerheimintie ei kerta kaikkiaan enää riitä pääkaduksi. Se on siihen liian arkinen. Marskin muistoa tien statuksen kutistaminen ei silti tahraisi, olisihan väylä edelleen yksi Suomen vilkkaimmin liikennöidyistä katuosuuksista ja siten pääkaupungin sykkivä valtimo.
”Sininen viiva syttyi Unioninakselin ylle”, otsikoi Helsingin kulttuurikeskus, kun Unioninakseli valaistiin sinertävällä vaakasuoralla valonsäteellä vuoden pimeimpään aikaan:
Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen käynnisti Sininen viiva -valotaideteoksen juhlavuoden teemakatu Unioninakselin ylle maanantaina 10.12. Valo syttyi päivälleen 135 vuotta sen jälkeen, kun Helsingissä ja koko Suomessa syttyi ensimmäinen sähkövalo vuonna 1877.
Valotaideteos heijastetaan Tähtitorninmäeltä Kallion kirkon torniin. Unioninakselilla tarkoitetaan Helsingin pisintä yhtenäistä katuakselia, joka käsittää Kopernikuksentien, Unioninkadun ja Siltasaarenkadun.
Kyseessä ei ole sattuma. Tiestä oli jo rakennusvaiheessaan tehty tarkoituksella eräänlainen pääkatu. Se halkaisee Helsingin ja Suomen historian kaikkein merkittävimmät alueet.
Helsingin kaupunginmuseo tietää kertoa, kuinka vaatimaton enkelikeisari Aleksanteri I – joka tunnetusti suhtautui torjuvasti henkilökohtaisiin muistomerkkeihin – torppasi heti alkuunsa vuonna 1812 piirretyn valtaväylän nimeämisen Aleksanterinkaduksi. Unioninkadun nimen tie sai Suomen ja Venäjän kansojen hedelmällisestä ja molempia osapuolia hyödyttävästä valtioliitosta. Keisari kohotti Suomen silkasta valloitusmaasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.
Hyväntahtoisina hallitsijoina keisarit toisensa perään hoivasivat pientä, satavuotisten sotien runtelemaa suuriruhtinaskuntaansa, kunnes Suomen kansa oli valmis heräämään valtionunestaan ja toteuttamaan kansallishenkensä iankaikkista tahtoa itsenäisenä valtakuntana. Tätä kansallista heräämistä Unioninkatu kuvastaa historiallaan sekä maamerkeillään kauniisti.
Empire-Helsingistä katu jatkuu korkeita tieteitä tutkivien yliopiston laitosten sivuitse pohjoiseen, yli rikkiammutun Pitkänsillan, ohi työväenliikkeen korskeiden kivipalatsien – Metallitalon ja Elannon entisen tavaratalon – kohti ylimpänä mäen laella koko kaupungin ylle siunaavana sormena kurkottavaa Kallion kirkkoa. Hakaniementorin kylmällä kiveyksellä hehkuvat yhä kuumina vuosisataisen luokkataistelun rytmikkäät askeleet. Alistetut, vaan eivät lannistetut työväenmarssit ovat hehkuvin rinnoin huokuneet rakkautta ja vaatineet oikeutta niin lapualaisvuosien vainoissa kuin neuvostodiktatuurin ydinaseiden takaamassa valheellisessa voimaintunnossa.
Hakaniemen jylhä kallioperä oli se vankka pohja, jolta ponnistaen suomalaiset vasemmistojohtajat saattoivat myös sanoa jyrkän tuomionsa itäblokin sotilasoperaatioille Tšekkoslovakiassa – se saattoi olla ratkaiseva hetki, jolloin Suomi peruuttamattomasti liittyi läntiseen kulttuuripiiriin ja turvasi demokratiansa pitkät perinteet.
Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus -kirjan (Teos, 2012) toimittanut professori Henrik Meinander on sanonut näin:
Jos jokin katu Helsingissä tai Suomessa on täynnä merkittäviä ja kiehtovia rakennuksia, patsaita ja puistoja sekä niihin liittyviä ihmiskohtaloita, tapahtumia ja muistoja, se on nimenomaan Unioninakseli.
Kukkulalta kukkulalle ulottuva tie on ladattu täyteen merkityksiä ja siten ansainnut paikkansa historiantutkimuksessa. Mutta vuosisatojen varrella tie on kutistunut vaatimattomaksi kinttupoluksi.
Väylän leventäminen laajaksi, mielellään kuusikaistaiseksi puistokaduksi tarjoaisi Suomen paisuvalle pääkaupungille arvoisensa pääkadun, jonka laidoille istutettujen puurivien katveessa monipuolinen turismi, kauppa ja rahoitusala kukoistaisivat. Pitkän avenuen tai esplanadin varrelle mahtuisi boheemikortteleita filosofiakahviloineen, sähäköitä klubeja kansainvälisine huipputiskijukkineen, prameita hotelleita ja jopa muutamia tavallisen kansan asuintaloja, asunnottomien yömajoja ja muuta pittoreskia rahvaanomaisuutta.
Unioninakseli-nimi kuvastaisi katua sen kaikessa historiassa ja samalla se viimeinkin yhdistäisi kaksi Suomea, porvarillisen ja työväenluokkaisen, yhdeksi sini- ja punavihreäksi kaupunkikulttuuriksi.
Tämä ”prospekti” siis toimisi myös ja ennen kaikkea alustana vuotuiselle talvisodan muistoparaatille, jossa Suomen asevelvollisuusarmeija voisi näyttää parasta osaamistaan, varustelutasonsa nykyaikaisuutta sekä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoltakin tuttua, viehättävästi anakronistista keisarillista loistoaan.
Koska tie olisi enimmältä osaltaan melko kevyesti liikennöity, se soveltuisi näyttämöksi myös monille muille tapahtumille, kuten erilaisille mielenosoituksille, voitokkaiden urheilukilpailujen kultajuhlille, ulkoilmakonserteille ja tietenkin reitiksi työväen vappukulkueelle.
Se olisi huomattava piristysruiske koko metropolialueen inhimilliselle toiminnalle.
Uuden pääkadun rakentaminen ei tietenkään ole aivan haasteetonta. Muutamin paikoin tietä ei voi ilman kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia menetyksiä leventää, mutta hyvin monin kohdin tympeät kadunvarsitalot ovat uhrattavissa. Kaisaniemen ja Hakaniemen suunnalla tilaa on yllin kyllin, mutta eteläpäässä on hyvin ahtaita sopukoita.
Kun katsomme oheista kaavakuvaa Unioninakselista, näemme sen muutamia solmukohtia.
Ilmeisistä syistä Tuomiokirkko (6.) on pakko säilyttää siinä, missä se on. Samoin muutamat läheiset yliopiston rakennukset, kuten päärakennus ja kirjasto. Mutta esimerkiksi Metsätalon tapaiset uudemmat pytingit voisi surutta raivata uuden pääkadun alta. Samoin Kauppatorilta alkaen koko eteläisen Unioninkadun ympärillä olevat rakennukset ovat purettavissa aina Saksalaiselle kirkolle (7.) asti. Reitti ylös Tähtitorninmäkeä observatoriolle (8.) on pelkkää puistoa, joten rakennustyöt tehdään melko neitseelliseen maaperään. Purettavia rakennuksia on onneksi vähän.
Hakaniemen suunnalla Pitkäsilta (4.) on arvokas perintökohde ja itsessään sodan muistomerkki, siis täysin loukkaamaton. Sen kohdalla ei voi kuin tyytyä kaventamaan väylää.
Hakaniementorilla (3.) tie jakautuu useiksi ajokaistoiksi ja raitiotielinjoiksi, joiden reitit on suunniteltava uudelleen siten, että paraativäylä säilyy mahdollisimman suorana. Kallion kirkolle (1.) nouseva Siltasaarenkatu (2.) on suljettu osin moottoriajoneuvoilta, mutta silti mahdollinen rakentaa.
Hanke on ymmärrettävästi mittava ja tulee maksamaan huomattavan summan rahaa. Purettavat talot uuden paraativäylän laidoilla eivät ole ilmaisia ja on luultavaa, ettei kansalaiskeräyskään aivan äkkiä tuottaisi kylliksi.
Siksi tässä heikossa taloustilanteessa uuden pääkadun rakennustöitä voidaan lykätä ja keskittyä koko paraativäylän jujuun: massiiviseen riemukaareen, joka sijoitetaan nykyisen Kaisaniemen liikenneympyrän (5.) paikalle. Liikennejärjestelyitä sekin tietysti edellyttää, mutta suomalaiset ovat kuuluisia tahdonvoimastaan.
Riemukaaren konsepti on tunnettu antiikin Roomasta. Maineikkain näistä lienee Tituksen riemukaari, joka on antanut hahmonsa myöhemmille samanlaisille kaikkialla maailmassa. Pariisin Arc de Triomphen tietävät kaikki, mutta kuinka moni on perillä siitä, että vastaavanlaisia on rakennettu aivan äskettäin Eurooppaan?
Makedonian tasavallan hallitus teetti näet vuonna 2011 ”Makedonian portti” -nimisen monumentin pääkaupunkiinsa Skopjeen. Kyseinen riemukaari vihittiin tammikuussa 2012 eikä kukaan järjissään oleva ihminen voisi kiistää sen toimivaa ja hyvää ulkoasua.
Kaisaniemen liikenneympyrän patrioottiseen katukuvaan riemukaari istuisi erinomaisen hyvin. Aukio on hyvin laaja, joten siihen mahtuisi laajempikin teos. Kuvassa näkyvän kaltainen Tituksen malliin veistetty kaari sulautuisi kenties viehkoimmin maisemaan, mutta toisaalta Brandenburgin portin tapainen moniaukkoinen kaari palvelisi paremmin liikenneympyrään yhtyviä useita väyliä. Vaan jääköön tämä kuvanveistäjien, arkkitehtien ja tieinsinöörien huolenaiheeksi.
Tärkeintä on, että monumentti on kyllin komea osoittaakseen Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden talvisodan veteraaneja ja sankarivainajia kohtaan. Suomi ei voittanut sotaa Neuvostoliittoa vastaan, mutta säilytti itsenäisyytensä sekä keskeiset demokraattiset instituutionsa, minkä tähden talvisodan lopputulosta on alettu kutsua torjuntavoitoksi.
Talvisodan taistelijoille pystytetty Torjuntavoiton riemukaari olisi Suomen sotasankarien muistomerkkinä jotain aivan muuta kuin surullinen klöntti, jota presidentti Ahtisaaren suojeluksessa ollaan nyt suunnittelemassa syrjäiselle Kasarmitorille.
Riemukaaren yhteyteen voisi sijoittaa ranskalaisen esikuvan mukaan tuntemattoman sotilaan haudan ja ikuisen tulen. Suomen kansa, jos kuka, osaisi arvostaa tätä elettä.