Dosentti Teppo Eskelinen esitteli klassikoksi muodostuneessa Fifi-blogimerkinnässään vuodelta 2012 suurten eduskunta- ja kuntapuolueiden SDP:n ja Keskustan ”likaisten temppujen osastot”, joiden tehtävänä on keinolla millä hyvänsä tukea tai kasvattaa oman puolueen valta-asemaa ja heikentää kilpailevia puolueita.
Likaisten temppujen osastot eivät ole demareiden ja kepulaisten yksinoikeutta. Luultavasti kaikilla paitsi vihreillä ja perussuomalaisilla sellaiset on. Viimeksi mainituille tätä osastoa on yritetty rakentaa esimerkiksi headhunttaamalla puolueen operatiiviseen yksikköön demaritaustainen ”työmies” Matti Putkonen.
Eräs politiikan sisäpiiriläinen aikoinaan kuiskutteli kapakassa tietävänsä, miksi Putkonen otettiin Perussuomalaisten palkkalistoille. Puheet ”demariäijien” houkuttelemisesta olivat vain savuverho. Varsinainen syy on persujen rahasäiliö: tarvittiin joku, joka osaa jemmata puolueen miljoonat säätiöön, pois poliitikkojen ulottuvilta. Ja sen Putkonen vanhana työväenliikkeen veteraanina taitaa.
Ammattilaispiireissä ymmärretään, että likaisten temppujen osastoa ei saisi päästää puolueen ja äänestäjien rajapintaan kuin tarkan harkinnan jälkeen, jos silloinkaan. Putkonen ei tee poikkeusta. Umpisovinistinen arvomaailma, alatyylinen kielenkäyttö ja messiaskompleksi eivät ole edes populistille toivottavia ominaisuuksia, mikäli kaikki esiintyvät samassa henkilössä.
Työnsä Putkonen toki osaa. Ennen nykyistä pestiään Putkonen työskenteli Metallityöväen liiton viestintäpäällikkönä – lobbarina – asemassa, jossa hän saattoi vapaasti jaella hyväntahdoneleitä toimittajille ja poliitikoille sekä tarpeen vaatiessa ottaa niitä vastaan itsekin. Kaikki tulivat ravituiksi kuin Jeesuksen seuraajat Betsaidan porteilla.
Viestintäpäällikkö oli jo vuonna 1993 oli järjestämässä Paavo Lipposen valintaa SDP:n johtoon. Uuden puheenjohtajan kanssa demarit kehittivät poliittisesti tarkoituksenmukaisen ja sangen henkilöönkäyvän vastakkainasettelun Keskustan kanssa. Esko Ahon porvarihallituksen säikäyttämät duunarit ottivat viholliskuvan vastaan koko sydämestään ja seuraavat kymmenen vuotta olivat demareiden ja Putkosen suurta juhlaa.
Vastapuolen demonisoimisessa Putkonen on taitava. Hänen vahvin perintönsä on lause, joka kreditoidaan alun perin toimittaja Aimo Kairamolle: ”Kepu pettää aina.”
Nykyisessä toimessaan Perussuomalaisissa Matti Putkonen on koko puolueensa tavoin keskittynyt taistelemaan Vihreitä – De Gröna vastaan. Kohde on onnettomasti valittu: se on niin pieni, että se vetää persujakin alaspäin. Vanha sotaratsu alkaa jo luutua.
Suosittu hokema on, että äänestäjällä on lyhyt muisti. Se ei pidä paikkaansa. Äänestäjä muistaa kymmenien vuosien takaisia kupruja niin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Tämän takia Matti Putkosen suuri elämäntyö keskustalaisten mustamaalaamiseksi on kääntynyt tarkoitustaan vastaan sixpack-hallituksen riitelyn aikana. SDP on heikko. Kokoomuksesta ei ota pirukaan selvää. Perussuomalaiset – no, kinastelkoot he homoseksuaalisuudesta punavihreiden täipuolueiden kanssa. Rajan takana Venäjä tulee hulluksi, talous sakkaa. Keskellä kaaosta ihmiset kääntyvät siltarumpupoliitikkojen puoleen.
Keskustapoliitikot kähmivät. Se on viesti, jonka äänestäjä haluaakin kuulla. Yhä useampi muistaa Putkosen viisauden. Kepu pettää aina. Siihen voi luottaa.