Yleisradion käsittämättömän loisteliaassa 1980-luvun Fakta homma -sarjassa oli kohtaus, jossa päähenkilönelikko laati tuohtuneen yleisönosastokirjeen. Erään korkeatasoisen (”ei ehkä enää”) hotellin töykeä portieeri oli tullut hätistelemään porukan hotellin nurmikolta makkaraa paistamasta. Tästä oli oitis kerrottava maailmalle.
Samalla, kun koettua vääryyttä puettiin sanoiksi, juolahti naapurusten mieleen muinainen tiekiista. Vääryys sekin, vaikka täysin eri asiasta. ”Noo, ne menee yksin häpein”, sanoo Aulis, kun hänen vaimonsa kummastelee, miksi nämä toisiinsa liittymättömät epäkohdat tulee ängetä samaan kirjeeseen.
Kirjailija-toimittaja Jarkko Tontti kävi Vihreän Langan verkkokolumnissaan miettimään kaatuneiden muistopäivää 16.5. ja vuorokautta myöhemmin ollutta kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Apunaan hän käytti Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -nukkeanimaation herättämää kansalaiskeskustelua. Miksipä ei, tarjoaahan se oivan linkin puolustusvoimien ja homoseksuaalisuuden välille.
Kesken sananvääntelyn on tekstiin kuitenkin putkahtanut teemaan liittymätön kummajainen:
Yhtä paljon kuin Hägglundin kommenttia, minä ihmettelen Katariina Lillqvistin ja käsikirjoittaja Hannu Salaman vanhavasemmistolaista maailmankuvaa, jossa homoseksuaalisuutta käytetään nolaamistarkoituksessa.
Aivan epäilemättä homous on ollut naurunaihe 1950-luvun Pispalassa, jos se on vielä 2010-luvun Helsingissäkin. Homous on koomista – siis ilmenemismuodoiltaan. Sukupuoliroolien rajojen rikkominen, ”mies naisten vaatteissa”, on ihmiskunnan kestävintä farssiperintöä ja siksi sitä on käytetty aina vanhoissa kansantarinoissa tehokeinona.
Mutta Uralin perhosessa ei ole ainuttakaan homo- tai transvestiittivitsiä. Eikä Tontti ole mitä luultavimmin koskaan nähnyt kyseistä elokuvaa, koska tuollainen arvio ”nolaamisesta” voi perustua vain asiasta kirjoitettuihin yleisönosastokirjoituksiin.
Tosin se ei olekaan tässä pääasia, vaan mikä tahansa tekosyy päästä sanomaan, miten epäilyttävää, suorastaan moraalitonta väkeä vasemmistolaiset ovat.
Tontti esittelee konservatiivisen ahdistavan maailmankuvan ja kuin ohimennen toteaa, että nämä kirotut stalinistit pelaavat ilman muuta tätä samaa peliä. Että homoseksuaalisuutta ei edes voisi esiintyä vasemmistolaisten tekemässä taiteessa muuten kuin ärsyttämässä porvaria. Harmi sinänsä, sillä kirjoitustensa perusteella Tontti voisi muuten olla pätevä ja lahjakas vasemmistoaktiivi.
Näitä Suomi on täynnä. Lahjakkaita kynäniekkoja, joiden ajatuskulku on sujuvaa, monisärmäistä, laaja-alaista ja ennakkoluulotonta, kunnes he törmäävät sokeaan pisteeseensä. Jarkko Tontilla on siinä mielessä jännittävää petiseuraa.
Kuten Aarno ”Loka” Laitinen.
Laitinen on kolumnoinut vuosikausia jokseenkin samalla tekstillä, jossa kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa, maahanmuuttovastaisuutta, Suomen maatalouspolitiikkaa, kokoomuslaisia teknokraatteja eli ”kauppakamarinulikoita” ja yleistä umpimielistä impivaaralaisuutta. Aiheita, jotka ovat Laitisen ja Vihreiden kannalta lähes tai tykkänään ristiriidattomia.
Mutta Laitisella on hermopisteensä, josta painamalla retoriikka sukeltaa alatyyliseksi. Se on vihreiden olemassaolo.
Silloinkin, kun kolumnissa käsiteltävä asia ei tangeeraa ympäristöliikkeitä, Laitinen keksii keinon uittaa heidät tekstiinsä. Pahanmakuinen kahvi tai tympeä suomalainen markettiruoka – tai vaikkapa naisten keskipainon kasvaminen vuosien mittaan – paisuu raivokkaaksi huudoksi DDR:n kasvattamista taistolaisista ekoterroristeista.
Lukijalle nämä ovat tuskan hetkiä. Juuri kun on päässyt nyökyttelemään osuville sivalluksille ja etevälle sanankäytölle, kirjoittaja ryntää torvet soiden aiheeseen, joka on liian tärkeä, jotta sen voisi jättää koplaamatta samaan yhteyteen.
Kunpa vain Jussi Halla-aho pystyisi pohtimaan edes kasvisruokaa ilman islamia. Voisiko Henry Laasanen olla näkemättä inhaa feminismiä jokaisessa mieheen kohdistuneessa nyrkiniskussa? Jopa Erkki Tuomioja tylsistyttää sanan säiläänsä iskiessään sillä vasemmistolaisia hengenheimolaisiaan asioissa, joissa on juuri ollut koko Vasemmistoliiton kanssa samaa mieltä.
Tässä on kolumnien – ja blogien – heikkous. Niitä ei toimiteta. Ne lähetetään sellaisenaan, korkeintaan hiukan oikoluettuna, julkaistavaksi. Yhtäkään ajatusta ei sensuroida, vaikka pitäisi. Liian helposti mukaan lurahtavat, yksin häpein, kaikki mieleen juolahtaneet vääryydet.
Tästäkin merkinnästä olisi pitänyt tappaa koko joukko lemmikkejä.