Olen käynyt oman peruskouluni 70- ja 80-luvuilla. Koulu oli silloin hyvin erilaista kuin nykyään. Aika lie kullannut muistot, mutta muistoissani Kalaholman ala-asteella oli aina rauhaisaa, opettajaa toteltiin, kaikki osasivat viitata suoraselkäisinä, ope sai lapsilta omenoita ja suurin piirtein kaikki oppivat samat asiat samaan tahtiin. Elävästi muistan myös, kuinka – ehkä vähän kauhistellen – puhuttiin tarkkiksista ja apukouluista. Jos ei osannut viitata suoraselkäisenä ja istua pulpetissa hiljaa, joutui tarkkikselle, ja jos ei oppinut lukemaan, joutui apukouluun. Näin siis vuosikymmeniä sitten ja itsekin lapsen silmin nähtynä!
Tämä on historiaa, jossa on paljon myös harhaa ja muistivääristymää. Kuitenkin yleisessä keskustelussa kuuluu paljon tämän päivän koulua koskevia äänenpainoja ja kommentteja, joiden esittäjien omat kokemukset koulusta ovat juuri tuolta 40 vuoden takaa. Ei ole nykypäivää ajatella, että haastavien tai erilaisista oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden paikka on aina erillisessä yksikössä, poissa yleisopetuksesta, ja tämä johtoajatus edellä kouluissa sovelletaan nyt kolmiportaisen tuen järjestelmää eli YTE:ä.
Johtoajatus on, että tuki tulee oppilaan mukana, jolloin kallista keskitetyn palvelun yksikköä ei tarvita. Toisin sanoen oppilas siirretään erityisopetukseen, mutta sitä annetaan omassa lähikoulussa. Jokainen näistä integroiduista oppilaista tuo pienen lisäresurssin koululle.
Tämä tarkoittaa, että kun lapsella huomataan joko oppimiseen liittyviä tai sitten jonkinlaisia sosioemotionaalisia tai neuropsykiatrisia haasteita, opettajan velvollisuus on kirjata ne oppimisasiakirjaan. Tehostetun tuen oppilaalle laaditaan yhteistyössä huoltajien ja moniammatillisen verkoston kanssa oppimissuunnitelma ja jos tuki ei riitä, tehdään erityisen tuen oppimisasiakirja eli HOJKS. Papereihin kirjataan mm. tuen tarpeet, toimenpiteet koulussa ja kotona, yhdessä sovitut tavoitteet ja esimerkiksi toteutuneet tukiopetukset. Hyvin tärkeää on merkitä myös seurannan päivämäärät – ainakin kerran lukukaudessa tarkistetaan, onko tuki ollut riittävää.
Tässä on systeemin kipukohta: entä, jos seurantapalaverissa todetaan, että tuki ei riitä? Paperille on kirjattu erityisopettajan muutama viikkotunti, tukiopetukset, koulunkäynninohjaajan tuki, erityisjärjestelyt kokeen suorittamisessa, läksyparkit… ja oppilaan käyttäytymisen tai oppimisen suhteen ei ole vuoteen tapahtunut edistystä – mitäs sitten? Harvalla koululla on riittävästi resurssia antaa lisätukea tilanteessa, jos olemassa olevat keinot on jo käytetty.
Jos YTE toimisi kuten kuuluu, kyseiselle oppilaalle suunnattaisiin lisää tukea. Ehkä henkilökohtainen avustaja, lisäresurssia, tuntiopettaja koululle? Pienryhmäluokan perustaminen lähiökouluun voisi olla hyvä idea, jos koulussa on monta erityisen tuen lasta, eikö vain? Valitettavasti näin ei kouluissa pystytä toimimaan, koska resurssit ovat riittämättömät. Alibudjetointi kunnissa on jatkunut vuosikausia. Kolmiportaisen tuen systeemiä ei voi eikä saa käyttää säästökeinona, mutta nyt niin tapahtuu. Opettajien täytyy aina ottaa myös huomioon luokan kaikkien oppilaiden oikeudet – oikeus työrauhaan ja koskemattomuuteen.
Olen jo pitkään miettinyt, että yksi helpottava ratkaisu olisi, että integroitu erityisen tuen oppilas voisi olla luokassa ns. “kahden paikalla”, mikä pienentäisi ryhmäkokoa, ja tällaisen luokan pääluku olisi rajoitettu alle 20 oppilaaseen.
Isoissa yleisopetuksen ryhmissä on nyt huonosti voivia lapsia, jotka odottavat paikkaa pienryhmään tai keskitetyn palvelun kouluun. Kuukausia, jopa vuosia. Kun tilanne pitkistyy, se mutkistuu. Vaikeudet kärjistyvät, ja pattitilanteessa kärsivät niin oppilas itse kuin pahimmassa tapauksessa koko luokka. Opettajien jaksaminen on koetuksella, ja yksi lukuvuosi voi olla lyhyt aika aikuiselle, mutta lapselle se yksi menetetty lukuvuosi on iso asia. Joskus käy niin, että jos perheessä jaksetaan tarpeeksi vaatia toimia ja osataan ottaa yhteyttä oikeisiin tahoihin, asiat lutviutuvat nopeammin. Tämä ei tietenkään ole tasa-arvoista.
On virhe niputtaa kaikki “erityisoppilaat” yhteen nippuun. Aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi tarvitsee aivan erilaisen oppimisympäristön kuin vaikkapa aistiyliherkkyyksistä kärsivä. Joillekin oppilaille erityisopetukseen siirto voi olla aarre, uuden alku, helpotus. Joillekin sopii hyvin integrointi yleisopetuksen ryhmään.
Erityisopetus on parasta toteutettuna “räätälintyönä”, jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi muokattuna. Siksi se on kallista. Ennaltaehkäisy kannattaa kuitenkin aina.
Mervi Uusitalo-Heikkinen
Koulutuspoliittisen työryhmän jäsen
Turun kaupunginvaltuutettu (vas)