Oppivelvollisuuden pidentämistä on perusteltu ennen kaikkea tarpeella nostaa työvoiman osaamistasoa. Uudistuksen tarkastelu alinomaa työvoimapolitiikan näkökulmasta on supistanut koulun merkityksen liian kapeaksi. Tässä blogauksessa tuodaan esille neljä vaihtoehtoista tapaa tarkastella oppivelvollisuuden pidentämisen yhteiskunnallisia päämääriä.

Oppivelvollisuuden pidentämistä koskevan lakimuutoksen eduskuntakäsittely alkaa lokakuussa. Hallituksen esityksen mukaan oppivelvollisuus on laajentumassa 18 ikävuoteen asti ja toisen asteen opinnoista on tulossa opiskelijoille maksuttomia. Esitys on saanut kritiikkiä etenkin maksuttomuudesta koituvien julkisten lisäkustannusten vuoksi. Hallitus taas on pitänyt uudistusta välttämättömänä, sillä Suomessa tarvitaan yhä enemmän osaavaa työvoimaa, eikä maalla ole varaa menettää lisää ihmisiä työvoiman ulkopuolelle. Hallituksen esitys tulee todennäköisesti etenemään, koska monet taloustieteilijät ovat pitäneet sitä hyvänä pitkän aikavälin sijoituksena (esim. Seuri, Uusitalo, & Virtanen, 2018).

Keskustelu oppivelvollisuuden pidentämisen ympärillä on paljastanut periaatteet, joiden mukaisesti tämän päivän suomalaista koulutuspolitiikkaa linjataan. Keskeistä on huoli kilpailukyvystä ja kaikkea poliittista päätöksentekoa reunustavasta kestävyysvajeesta. Tuotantorakenteen muutoksen myötä työvoimalta edellytetään korkeampaa koulutusta. Talouden menestys riippuu yhä enemmän korkean tuottavuuden innovaatioista ja työvoiman sopeutumiskyvystä, jonka parantamiseksi tarvitaan myös erilaisia jatkuvan oppimisen uudistuksia (ks. Kinnari, 2020). Väestörakenteen muutoksen myötä pienentyvien ikäluokkien jokainen nuori on entistä tärkeämpää pitää mukana kelkassa, jotta työssäkäyvien osuus kokonaisväestöstä ei pääse putoamaan liian alas.

Kansakunnat ovat kilpailleet osaamistasollaan aina, mutta nyt sen kohottamisesta on tullut OECD:n kaltaisten toimijoiden myötävaikutuksesta laajasti koulutuspolitiikan julkilausuttu päämäärä (Miettinen, 2019). Kansainvälinen paine on suomalaisessa koulutuspolitiikassa on kasvanut merkittävästi 90-luvulta asti (Antikainen & Rinne, 2012). Innovaatiokapitalismin puitteissa opiskelusta on tullut kilpailu, jonka tuloksia mitataan kansainvälisin testein ja tutkintomäärin. Peruskoulukokemuksen myötä Suomessa on ymmärretty, että koko joukkuetta tarvitaan kisassa pärjäämiseen.

Oppivelvollisuuden pidentäminen neljän ideologian näkökulmista

Nykyisen kaltaisen elintason ja hyvinvointivaltion palveluiden ylläpito edellyttää, että suomalainen tavara käy kaupaksi kansainvälisillä markkinoilla. Tästä huolimatta osaamistason nostaminen on vain yksi tapa nähdä oppivelvollisuuden pidentäminen tarpeellisena. Muita syitä voi tuoda esiin esimerkiksi soveltamalla kasvatustieteilijä Michael Stephen Schiron (2013) luokittelua koulutuksen kehittämistä ohjanneista opetussuunnitelmaideologioista.

Schiro (2013) jakaa opetussuunnitelmaideologiat neljään luokkaan: 1) yhteiskunnalliseen tehokkuuteen pyrkivä, 2) yhteiskunnalliseen uudistukseen pyrkivä 3) tiedonalakeskeinen ja 4) oppijakeskeinen. Osaamistason nostaminen edustaa tavoitteena selkeästi ensin mainittua ideologiaa. Osaamistasokilpailu kiihtyi voimakkaasti esimerkiksi kylmän sodan Yhdysvalloissa sen jälkeen, kun heräsi tarve nostaa amerikkalaisten osaamistasoa Neuvostoliiton onnistuttua lähettämään Sputnikin avaruuteen. Nyt huoli on noussut talouskasvun sakatessa.

Yhteiskunnalliseen tehokkuuteen pyrkivä ideologia sitoo koulutuksen palvelemaan sen ulkopuolisia päämääriä. Tällöin koulun on muututtava sitä ympäröivän maailman muutoksen mukana. Kasvatustieteen tutkija Antti Saari (2020) taas on puolustanut koulun etäisyyttä muuhun yhteiskuntaan nähden. Etäisyys on tärkeää, jotta maailmaa voi tarkastella tämän hetken yhteiskunnan välittömiä tarpeita laajemmasta näkökulmasta. Se mahdollistaa avoimen keskustelun ja sitä kautta yhteiskunnan demokraattisen uudistamisen. Pidentyvä oppivelvollisuus tarjoaakin lisää aikaa kriittisen etäisyyden pitämiseksi vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen.

Yhteiskunnallisen uudistamisen näkökulmasta oppivelvollisuuden pidentäminen on perusteltua myös siksi, että yhteisesti valittuja yhteiskunnallisia päämääriä voidaan viedä pitkäjänteisesti koulutuksen kautta eteenpäin. Yhteiskunta uudistuu uusien sukupolvien kautta. Esimerkiksi ilmaston lämpeneminen on sellainen haaste, joka edellyttää perustavia uudistuksia kohti kestävää elämäntapaa. Jotta aitoja muutoksia voidaan saada aikaiseksi, kasvatukseen ekokriisin aikakaudella tarvitaan lisää aikaa.

Demokraattisesti toimiva yhteiskunta edellyttää myös, että kansalaisilla on riittävän totuudenmukainen käsitys maailmasta. Näin painottuu eri tiedonalojen merkitys koulun kehittämisessä. Maailma on monessa mielessä monimutkaistunut ja tänä päivänä tietoa on valtavasti saatavilla erilaisista lähteistä. Ero 1970-lukuun, jolloin yhdeksänvuotinen oppivelvollisuus tuli voimaan, on huomattava. Koulussa rakennetaan tieteelliselle tutkimukselle pohjaavaa maailmankuvaa, joka ylittää mielipidevaikuttamiselle alttiin arkikokemuksen tason (Young, 2016).

Sen lisäksi, että sivistys on olennaista kansalaisuuden näkökulmasta, kyse on suhteen luomisesta maailmaan sen itsensä vuoksi. Oppivelvollisuuden pidentäminen onkin sivilisaatiopolitiikkaa, jolla rakennetaan puitteita korkealle kulttuurille, jossa esimerkiksi sellaiset hyödyttömät aiheet kuin antiikin ihmiskuva tai maailmankaikkeuden alkuperä ovat perehtymisen arvoisia.

Oppijakeskeisessä ideologiassa taas painottuu lasten ja nuorten oman kokemuksen taso. Koulun tehtävänä on ennen kaikkea auttaa opiskelijaa kasvamaan hänen itsensä määrittämäänsä suuntaan. Velvollisuuksien lisäämisen voikin nähdä yksilön vapauksien vastaisena. Kasvava yksilö ei kuitenkaan elä erillään yhteisöstä ja olennainen kysymys kuuluu, kuinka paljon ohjausta ihminen tarvitsee kehittääkseen itsenäisyyttään?

Valistusfilosofi Immanuel Kant pohti, tuleeko lapsen antaa esimerkiksi käyttää veistä, jolla hän voi mahdollisesti satuttaa itseään vai onko kasvattajilla oikeus rajoittaa lapsen vapauksia (Schaffar, 2014). Jos aikuisten yleinen katsantokanta on, että kaikkien nuorten on hyvä suorittaa vähintään toisen asteen tutkinto, miksi alaikäisellä tulisi olla mahdollisuus tehdä tässä suhteessa huono valinta? Koulun lopettaminen peruskoulun jälkeen sulkee nuorelta useita tulevaisuudensuuntia. Toisen asteen opinnot antavat tärkeää aikaa tunnustella, mihin suuntaan nuori haluaa elämäänsä viedä. Näiden valintojen tekemiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin puoli vuosisataa sitten.

Uudistuksen perusteluilla on merkitystä

Koska elämme kapitalistisen tuotantotavan leimaamassa yhteiskunnassa, emme voi välttää asettamasta erääksi koulun tavoitteeksi väestön osaamistason nostamista. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, kuinka läpitunkevasti kapitalistisen tuotannon logiikka valtaa eri elämänalueet. Siksi on tärkeää nähdä, mitä muita yhteiskunnallisia päämääriä koulutus palvelee ja miten ne suhteutuvat oppivelvollisuuden pidentämiseen. Hallituksen esitys oppivelvollisuuden pidentämiseksi on monella tavalla perusteltu. Hallituksen tulisi kuitenkin vielä harkita käyttämiään perusteluita, koska niillä voi olla merkittävä vaikutus sille, millaisiksi tulevaisuuden oppivelvollisuuskoulut muodostuvat.

Mikko Niemelä
Kasvatustieteen väitöskirjatutkija, aineenopettaja

 

Lähteet

Antikainen, A., & Rinne, R. (2012). Ylikansalliset paineet, pohjoismainen malli ja suomalainen koulutus. In P. Kettunen & H. Simola (Eds.), Tiedon ja osaamisen Suomi: Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle (pp. 441–479). Helsinki: SKS.

Kinnari, H. (2020). Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä: Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja UNESCOn politiikasta. Turku: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Miettinen, R. (2019). 21. vuosisadan kompetenssit – OECD kasvatuksen kielen uudistajana. Kasvatus, 50(3), 203–215.

Saari, A. (2020). Koulun puolustus. Politiikasta, 8.9.2020. Retrieved from https://politiikasta.fi/koulun-puolustus/

Schaffar, B. (2014). Changing the Definition of Education. On Kant’s Educational Paradox Between Freedom and Restraint. Studies in Philosophy and Education, 33(1), 5–21. https://doi.org/10.1007/s11217-013-9357-4

Schiro, M. S. (2013). Curriculum Theory: Conflicting Visions and Enduring Concerns (2nd ed.). Thousand Oaks: Sage.

Seuri, A., Uusitalo, R., & Virtanen, H. (2018). Pitäisikö oppivelvollisuusikä nosta 18 vuoteen? Talouspolitiikan arviointineuvosto. Retrieved from https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2018/01/Seuri_Uusitalo_Virtanen_2018.pdf

Young, M. F. D. (2016). What are schools for? In M. F. D. Young & J. Muller (Eds.), Curriculum and the Specialization of Knowledge: Studies in the sociology of education (pp. 105–114). London & New York: Routledge.