Kuusivuotinen oppivelvollisuus säädettiin Suomeen vuonna 1921 ja sitä pidennettiin 70-luvulla peruskoulu-uudistuksen yhteydessä yhdeksänvuotiseksi. Vuodesta 2015 asti vuoden mittainen esiopetus on ollut kaikille lapsille velvoittavaa. Tällä hetkellä on valmistelussa hallituksen esitys oppivelvollisuuden pidentämiseksi toiselle asteelle. Toisen asteen tutkinto on tänä päivänä nuoren perustutkinto, johon käytännössä kaikki tähtäävät. Ydinsyyt oppivelvollisuuden asettamiselle ja pidentämiselle ovat olleet samat jo aikaisempien uudistusten yhteydessä: monimutkaistuva demokraattinen yhteiskunta ja työelämä edellyttävät pidempää kouluttautumista.

Oppivelvollisuusuudistuksen yhteydessä on puhuttu paljon siitä, ettei mekaaninen pidentäminen riitä sen tavoitteiden saavuttamiseksi. Siksi muun muassa opiskelijoiden tukitoimien ja ohjauksen merkitystä on alleviivattu. Liian vähälle huomiolle on jäänyt oppimateriaalien kehittäminen, jolle uudistus tarjoaa erinomaisen sauman. Opetussuunnitelmauudistukset herättävät laajaa keskustelua, mutta vain harvoin se suuntautuu oppimateriaaleihin, joilla on keskeinen asema opetussuunnitelman toteutumisessa (Heinonen, 2005). Keskityn tässä blogauksessa lukion oppimateriaaleihin ja väitän, että niihin suunnatut resurssit voidaan käyttää tehokkaammin ja tavalla, joka mahdollistaa paremmin koulun kehittämisen.

Oppivelvollisuuden pidentämisen lisääntyviksi vuosikustannuksiksi on laskettu noin 130 milj. € (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2020), joskin luvuista on esitetty useita arvioita (Opetushallitus, 2018). Huomattavaa kustannusten kasvussa on se, että oppimateriaalit muodostavat siitä noin kaksi kolmasosaa, eli noin 80 milj. €, josta lukion osuus on noin 60 milj. €.

Laskelma perustuu lukiokoulutuksen sidosryhmien tuottamiin arvioihin siitä, kuinka paljon tällä hetkellä opiskelijat maksavat oppimateriaaleista ja opiskelutarvikkeista. Siinä tehdään pääosin oletus, että opiskelijat saavat jokaiselle kurssikerralle uuden oppikirjan, mikä ei kuitenkaan kuvaa vallitsevaa tilaa. Laskelma lähtee liikkeelle siitä, että oppimateriaalit tuotetaan ja ostetaan kuten ennenkin sillä erolla, että materiaalien kierrätys tehostuu 10% ja että ne maksetaan julkisista varoista. Tulevaisuudessa kierrätysaste tulee kuitenkin laskemaan, koska sähköistä materiaalia ei voi kierrättää. Tämä tulee nostamaan kokonaiskustannuksia.

Oppimateriaalit ja opiskelutarvikkeet viittaavat lukion kohdalla lähinnä sähköisiin ja perinteisiin oppikirjoihin sekä tietokoneisiin. Jokainen oppivelvollinen lukiolainen saa maksuttoman tietokoneen, johon varataan noin 100€ vuodessa. Lukiolaisen muihin opiskelumateriaaleihin ja tarvikkeisiin on varattu noin 450 € vuodessa (Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2020), mikä tarkoittaa noin 18 € per pakollinen kurssi.

Lukiokurssien oppimateriaaleihin käytettävissä olevat resurssit voi laskea myös toisella tavalla. Lukio-opiskelijoita on noin 100 000, joten yhteensä opiskelumateriaaleihin ja tarvikkeisiin suunnitellaan käytettäväksi noin 45 milj. € vuosittain. Mikäli mukaan ei oteta A- ja B-kielen lisäksi mahdollisesti tarjolla olevia muita kieliopintoja, lukiossa on 111 erilaista pakollista ja valtakunnallista syventävää kurssia (Opetushallitus, 2015). Tämä tekee noin 400 000 € per kurssi. Joskin kaikilla kursseilla ei ole tarvetta erilliselle oppimateriaalille.

Mikäli nykyinen oppimateriaalien ostomalli viedään oppivelvollisuuslukioon, käytettävissä olevat resurssit jakaantuvat käytännössä eri kustantajien oppikirjasarjojen hankintaan. Rinnakkaiset oppikirjasarjat tarkoittavat sitä, että sama kehitystyö tulee tehdyksi moneen kertaan. Tehottomuus korostuu sähköisten materiaalien kohdalla, koska uuden tyyppisen sähköisen oppimateriaalin tuottaminen vaatii paljon resursseja (Opetushallitus, 2018). Voi pohtia sitä, millainen kehitystyö tulisi mahdolliseksi, jos mainittu 400 000 € käytettäisiin vuosittain suoraan yhden lukiokurssin oppimateriaalien tuottamiseen.

Nykyisen kustantajavetoisen mallin sijaan oppimateriaalit voidaan tuottaa avoimina. Tätä varten opetus- ja kulttuuriministeriö ja Opetushallitus ovat jo rakentaneet Avointen oppimateriaalien kirjaston verkkoon. On kuitenkin paljon tehtävää ennen kuin kirjasto voi aidosti palvella lukioita. On ainakin kolme tapaa tuottaa sisältöä kirjastoon: 1) kustantajilta ja oppikirjailijoilta voidaan ostaa avoimeen käyttöön materiaaleja, 2) Opetushallitukseen perustetaan sisältöjä tuottava oppimateriaaliosasto, ja 3) opettajat voivat tuottaa palveluun sisältöjä saaden työstään korvauksen. Sen lisäksi, että palveluun tulisi nykyisten oppikirjojen kattamat sisällöt, mahdollistaa se opettajien osallistumisen oppimateriaalien kehittämiseen ja niiden sisältöihin kytkeytyvien pedagogisten mallien jakamiseen (opettajien keskeisestä roolista koulun kehittämisessä ks. podcast ”Miksi koulun kehittäminen on niin vaikeaa”, erit. osa 2).

Koska oppivelvollisuusuudistuksen seurauksena jokaisella lukiolaisella tulee olemaan käytössään tietokone, voi opettaja valikoida ja muokata opetussuunnitelman tavoitteiden ja pedagogisen harkinnan mukaan opiskelijoiden käyttöön soveltuvan sähköisen oppimateriaalin avoimesta kirjastosta. Näin opettajilla olisi välittömämpi suhde opetussuunnitelmaan. Vuonna 2021 käyttöön otettava lukion opetussuunnitelma (Opetushallitus, 2019) kannustaa eri oppiaineiden opinnoista koostettavien paikallisten kokonaisuuksien luomiseen. Tämä mahdollisuus uhkaa jäädä opetussuunnitelmarunoudeksi, mikäli joustava oppimateriaali ei tue sitä. Mikäli käyttöön halutaan painettua materiaalia, onnistuu pienempienkin painosten ottaminen digipainotekniikalla.

Toimiva avointen oppimateriaalien kirjasto vaatii merkittäviä panostuksia, mutta sen ylläpitäminen voi hyvin käydä edullisemmaksi kuin oppimateriaalien hankkiminen suoraan kustantajilta vanhan mallin mukaisesti. Resursseja voidaan suunnata oppimateriaalien kehittämiseen siten, että uusi teknologia palvelisi opetusta ja opiskelua parhaalla mahdollisella tavalla.

Oppivelvollisuuden uudistaminen mahdollistaa sen osana oppimateriaalien ja niiden tuotannon ajattelemisen uudella tavalla. Mekaanisena pidentämisenä uudistuksen tavoitteita on vaikea saavuttaa, mutta jos se näkyy muun muassa parempina opiskelun tukitoimintoina ja laadukkaampina oppimateriaaleina, on uudistuksella kaikki mahdollisuudet olla aidosti seuraava askel suomalaiselle koululle.

Mikko Niemelä
Kasvatustieteen väitöskirjatutkija, aineenopettaja

 

Lähteet

Heinonen, J.-P. (2005). Opetussuunnitelmat vai oppimateriaalit: Peruskoulun opettajien käsityksiä opetussuunnitelmien ja oppimateriaalien merkityksestä opetuksessa. Helsinki: Soveltavan kasvatustieteen laitos.

Opetus- ja kulttuuriministeriö. (2020). Oppivelvollisuuden pidentämisen ja toisen asteen maksuttomuuden kustannukset. Muistio 8.4.2020. Helsinki.

Opetushallitus. (2015). Lukion opetussuunnitelman perusteet 2015. Helsinki: Opetushallitus.

Opetushallitus. (2018). Toisen asteen koulutuksen koulutuskustannuksia koskeva selvitys. Helsinki: Opetushallitus.

Opetushallitus. (2019). Lukion opetussuunnitelman perusteet 2019. Helsinki: Opetushallitus.