Vasemmistoliiton puoluekokouksen jälkeisen maanantain Hesarin pääkirjoitus totesi, että ”Vasemmistoliitto on sikäli harvinaisuus, että se on onnistunut vaihtamaan kannattajansa lähes kokonaan.” Tämä liittyi pääkirjoittajan mielessä siihen, ettei ”nykyinen” Vasemmistoliitto ole sosialismiin tai kommunismiin pyrkivä puolue.
Jo toiselle puheenjohtajakaudelleen taputettu Li Andersson on syntynyt 80-luvulla, samoihin aikoihin kun me, joidenkin kauhistukseksi, suunnittelimme Vasemmistoliiton perustamista. Vuonna 2001 kirjoitin, taas joidenkin kauhistukseksi, että sukupolvenvaihdos on ”ainoa keino, jolla Vasemmistoliitto välttyy vähitellen tulemasta yhdistetyksi totaalikommunismin inhottaviin ominaisuuksiin”
Oletin tolloin, että Vasemmistoliiton edeltäjien, SKP:n ja SKDL:n likeisesti Neuvostoliittoon kytketty historia on este Vasemmistoliiton nousulle. Luultavasti se on sitä ollutkin, mutta sen merkitys lienee kuitenkin vähenemään päin. Toki poliittiset vastustajat muistavat tasaisin väliajoin yhdistää Vasemmistoliiton ”kommunismiin”, vaikka kommunismi tai edes sosialismi eivät ole alun alkaenkaan olleet Vasemmistoliiton tavoitteina.
Tästä syystä en pidä erityisen viisaana Anna Kontulan julistautumista ”eduskunnan ainoaksi kommunistiksi”, vaikka ymmärränkin hänen provonsa aatehistorialliselta kannalta. Poliittisesti se ei ehkä ole niitä parhaita avauksia. Vähemmän viisaana pidän myös vasemmistoliittolaisen Oulun yliopiston professorin Vesa Puurosen puuttumista yliopiston opiskelijoiden kiltahuoneen seinällä roikkuneeseen Mannerheimin kuvaan. Näistä sinänsä merkityksettömistä tapauksista nostetut kohut ovat tarpeetonta ainesta poliittisten vastustajien arsenaaliin
Ylipäätään olisi varmaankin vasemmistolle hyväksi, jos se ei samaistaisi itseään historiallisesti raskautettuihin käsitteisiin ja toisaalta luovuttaisi joitakin kansalaisten valtavan enemmistön myönteisinä pitämiä käsitteitä oikeiston, jopa nationalistien ja äärioikeiston omaisuudeksi.
Jälkimmäisestä on erinomainen ja ajankohtainen esimerkki Isänmaallisuus. On suorastaan raivostuttavaa, kuinka erilaiset nationalistiset ja äärioikeistolaiset joukkiot pyrkivät omimaan isänmaallisuuden. Ja kaikkein ikävintä on, että ne ovat tässä pitkälti onnistuneet. Vasemmistolaiset ja ehkä monet muutkin välttävät puhumasta isänmaallisuudesta tai esiintymästä isänmaallisten tunnusten alla, koska pelkäävät tulevansa samaistetuiksi äärioikeistolaisiin öyhöttäjiin. Tässä jos missä on kysymys siitä Antonio Gramscin tunnetusta hegemoniataistelusta. Valta on sillä, joka voi määritellä käsitteiden sisällön. Se joka kykenee esittämään oman tulkintansa isänmaan etuna, määrittelee politiikan.
Emme saa antaa nationalismin ja ahdaskatseisuuden määritellä suomalaisuutta. Isänmaallisuutta on puolustaa moniarvoista demokratiaa, oikeusvaltiota, sananvapautta ja muita kansalaisoikeuksia. Isänmaallisuutta on huolehtia kaikkien suomalaisten hyvinvoinnista, olivatpa heidän lähtökohtansa, etninen taustansa, ihonvärinsä, uskontonsa tai seksuaalinen suuntautumisensa mikä tahansa.
Entä jos toisimme isänmaallisuuden 2020-luvulle. Me voimme kunnioittaa menneiden sotien veteraaneja, mutta meidän ei tarvitse kytkeä isänmaallisuutta vain menneeseen historiaan.
Vasemmisto: ottakaa suomalaisuus haltuun. Entä jos ompelisimme pienen Suomen lipun vasempaan hihaamme? Hyvää itsenäisyyspäivää.