Puolisen vuotta sitten vasemmistoliittolaiset ystäväni riemuitsivat: nyt on painajainen ohi! Sipilän kaamean oikeistohallituksen tilalle oli synnytetty vasemmistohallitus. Vihdoinkin päästään tekemään oikeudenmukaista, tasa-arvoista, solidaarista jne. politiikkaa.
Uusin YLE:n kannatuskysely kertoo sangen ikäviä uutisia: Perusuomalaisten kannatus on ponnahtanut 23 prosenttiin ja se on ylivoimaisesti suurin puolue. Kakkosena on Kokoomus ja kolmantena Vihreät, joka on sekin ohittanut pääministeripuolue SDP:n, jonka kannatus on 13,9 prosenttia. Demareiden niskaan hengittää jo vaaleissa romahtanut Keskusta. Vasemmistoliiton kannatus jököttää 7,9 prosentissa.
Että sellainen vasemmistohallitus. Ettei vain nurkan takana väijyisi uusi, entistäkin kauheampi painajainen: Jussi Halla-Ahon johtama oikeistohallitus.
Tottakai, tiedetään, tiedetään: gallupit ovat galluppeja, todellinen kannatus mitataan vaaleissa, eduskuntavaaleihin on kolme ja puoli vuotta aikaa, ei pidä hötkyillä yksittäisen kannatuskyselyn takia jne jne. Kaikki nämä politiikan kliseet. Mutta.
Entä jos onkin näin:
SDP:n vaaleissa saavuttama (niukka) ykköstila olikin seurausta Sipilän epäonnistuneesta johtamisesta eikä SDP:n erinomaisuudesta;
SDP:n saavuttama (niukka) ykköstila olikin pahinta mitä SDP:lle saattoi tapahtua: johtavan hallituspuolueen asema paljastaa lopullisesti, ettei keisarilla ole vaatteita – SDP:n vaalimenestys sai sen kuvittelemaan, ettei sen tarvitse perinpohjaisesti uudistua;
Todellinen muutos suomalaisessa politiikassa ei ole Sipilän hallituksen vaihtuminen Rinteen hallitukseen, vaan perussuomalaisten nousu, joka oli hämmästyttävä suoritus puolueen hajoamisen jälkeen ja jäi vain aavistuksen verran sinettiä vaille viime vaaleissa. Siksi muutos jäi ikään kuin hiukan piiloon:
Entä jos ensi vuoden kunnallisvaaleissa luodaankin uusi asetelma suomalaiseen politiikkaan: vastakkain ovat omista lähtökohdistaan kaksi identiteettipuoluetta, perussuomalaiset ja vihreät, joista edellinen edustaa ”tavallisen autoilevan ja lihaa syövän, heteronormatiivisen, lomalentoja ja penkkiurheilua harrastavan kansallismielisen suomalaisen” arvoja ja jälkimmäinen taas ”ympäristötietoisen, ilmastoahdistuneen, vegaanin, lattea litkivän, netin suoratoistopalveluja ahmivan kalliolaisen liberaalin” välillä.
Näiden välissä vanhaa politiikan maailmaa puolustavat Kokoomus (”markkinatalous, yrittäjyys, järkevä taloudenpito”), SDP (”palkansaajat, eläkeläiset, oikeudenmukaisuus”) ja Keskusta (”maaseutu, syrjäkylät”). Vasemmistoliitto on jumissa ”toiseksi parhaana puolueena” sekä osalle vihreitä että osalle demareita, mutta ei kykene nousemaan ykköseksi kummassakaan skenessä, koska vihreät inhoavat vassareiden demaripiirteitä ja demarit kavahtavat vassareiden viherpiipertelyä.
Kunnallisvaalit muokkaavat poliittista todellisuutta yhä vahvemmin kohti uutta, entistä pahempaa painajaista. Ellei Rinteen hallitus selviä haasteistaan (työllisyys, sote-uudistus, sosiaaliturva, verotus) kunnialla, painajainen voi tulla vastaan jo aikaisemmin kuin vasta 2023. Jos Keskusta katsoo tilanteen otolliseksi itselleen, se ei epäröi kaataa hallitusta – tai ainakin uhata sillä.