Tänä vuonna vietetään Suomen sisällissodan 100 v muistovuotta. Aiheesta on kirjoitettu lukemattomia kolumneja ja pidempiäkin historioita ja analyyseja. Mitä niihin voi enää lisätä?
Tätä kirjoitusta ei olisi syntynyt , ellen olisi kuunnellut radion Ykkösaamussa joitakin viikkoja sitten (3.5.) psykohistorioitsija Jari Ehrnroothin kolumnia tästä aiheesta. Ehkä hänen tolkuttomuutensa on jo pantu paikalleen jossakin. En kuitenkaan ole sellaista juttua kuullut tai nähnyt. Minua hänen kolumninsa julma ja lyhytnäköinen anteeksiantamattomuus jäi vaivaamaan. Olen sen jälkeen lähes joka päivä kysellyt mielessäni, oliko hänen puheessaan mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen julmuuden.
Jari Ehrnroothin mielestä Suomen Sosialidemokraattinen puolue (tarkemmin sanottuna sen puoluetoimikunta) syyllistyi valtiopetokseen aloittaessaan kapinan, jonka ilmeisenä tarkoituksena oli vallankumous. Jossakin formaalisessa ja hyvin kapeassa historian tulkinnassa Ehrnrooth tietysti on oikeassa. Sellaisen tulkinnan lausuminen juuri tänä muistovuonna sai kuulijan – luultavasti muitakin kuin minut – ajattelemaan, että Ehrnroothia ei niinkään kiinnosta historian ymmärtäminen ja tasapainoiset tulkinnat siitä, vaan hän on sokaistunut omasta irrationaalisesta vihamielisyydestään, jota hän halusi purkaa Sosialidemokraattiseen puolueeseen – ja samalla tietysti kaikkeen myöhempään vasemmistoon.
Jari Ehrnroothin julmuus ja anteeksi antamattomuus ei ollut syntynyt hetken mielijohteesta. Hänen edellinen kolumninsa Ykkösaamussa käsitteli sekin vuotta 1918. Siinä hän oli sitä mieltä, että se mitä punavangeille tapahtui kapinan kukistuttua, oli itse asiassa aivan OK; kaikissa sisällissodissahan voittaneille kostetaan julmasti!
Jari Ehrnrooth on historioitsija. Kunnon historioitsija ei irrota yhtä yhden historiallisen toimijan ratkaisua ajastaan ja lausu siitä tuomiotaan. Hyvä historioitsija sijoittaa aina historiallisten toimijoiden tekemät ratkaisut aikaansa; arvioi eri toimijoiden keskinäistä vuorovaikutusta ja sen vaikutusta kunkin toimijan motiiveihin ja tilanteiden hahmotukseen. Sillä tavoin katsoen punaisen lyhdyn sytyttäminen Helsingin Työväentalon torniin tulee ymmärrettäväksi; ja yksioikoinen syytös valtiopetoksesta joutuu sekin uuteen valoon.
Ehrnroothin kolumneissaan edustama käsitys, että Suomeen syntyi vuoden 1905 yleislakon ja seuraavan vuoden äänioikeusuudistuksen ja eduskunnan perustamisen seurauksena liberaali oikeusvaltio, on huikeasti yliviritetty tulkinta. Suomi ei ollut silloin vielä suvereeni valtio, vaan osa Venäjän imperiumia. Sosiaalidemokraateilta ja maalaisliittolaisilta valtalain hyväksyminen eduskunnassa oli aito askel kohti suuremman suvereenisuuden saavuttamista ja itsenäistä valtiota. Kun oikeisto pyysi tsaarilta eduskunnan hajottamista ja uusia vaaleja estääksen valtalain voimaan tulon, sen voi asiallisesti (joskin anakronistisesti) katsoa syyllistyneen vähintäänkin yhtä suureen maanpetokseen kuin sosiaalidemokraatit aloittaessaan vuonna 1918 aseellisen kansannousun.
Demokratia perustuu puolueiden keskinäiseen luottamukseen, että pelataan reilusti ja samoin säännöin. Valtalain torjuminen Suomen ulkopuolisella avulla horjutti ymmärrettävästi monien sosiaalidemokraattien luottamusta oikeistoon. Oman taustansa tilanteelle muodosti elintarvikepula, joka johtui käynnissä olevasta maailmansodasta. Oli lakkoja ja mielenosoituksia. Mielet olivat kiihdyksissä. Sitten Venäjällä syttyi vallankumous, jota seurasi bolshevikkien vallankaappaus.
Kun Jari Ehrnooth sanoo, että Suomeen oli itsenäisyyden saavuttamisen myötä synytynyt liberaali demokratia, se on historian realistisessa perspektiivissä naurettavaa. Tosiasiassa Suomen valtion rakentaminen oli pahasti kesken. Liberaali demokratia Suomesta alkoi kehkeytyä oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ehrnrooth ei sano, mutta ilmeisesti ajattelee, että sosiaalidemokraatteja innosti bolshevikkien vallankaappaus, ja että se toimi esikuvana sosialistisen vallankumouksen yrittämiselle myös Suomessa. Tosiasia taitaa olla, että bolshevistista kommunismia ja yksipuoluevaltion rakentamista Suomeen kannatti silloin niinkuin aina myöhemminkin vain kourallinen ihmisiä. Kapinaan johtaneen tilanteen kaikkien motiivien ja niiden keskinäisen painoarvon erittelemisessä siis riittää psykohistorioitsijoille edelleen työmaata.
Onneksi tänä vuonna on on kiinnitetty paljon huomiota siihen, mitä Suomessa tapahtui kapinan kukistuttua. Jos Saksa olisi voittanut maailmansodan, Suomesta olisi tullut Saksan epäitsenäinen vasallivaltio. Sitä merkitsevät valtiosopimukset oli jo allekirjoitettu. Kostotoimet punavankeja kohtaan olivat julmia ja raskaasti liioiteltuja. On historian ironiaa, että myös Suomen saksalaiset isännät kehottivat maltillisempiin kostotoimiin. Saksan hävittyä maailmansodan, saman kehotuksen Suomi sai briteltä.
Tasapainottavatko toisensa ”synteinä” aseelliseen kapinaan ryhtyminen ja sen verinen kostaminen? Eivät tietenkään. Molemmat asiat ovat olleet tavattoman valitettavia, mutta ymmärrettäviä. Tämän päivän näkökulmasta ne ovat kuitenkin historiaa, josta olemme kansakuntana selviytyneet.
Selviytymisessä Suomella on ollut paljon onnea. Kaksi kertaa siinä on auttanut Saksan häviö maailmansodassa, ensin ensimmäisessä, toisen kerran toisessa. Maailmansotien välisenä aikana käsite liberaali demokratia ei sopinut moneenkaan eurooppalaiseen valtioon. Useimmat olivat autoritaarisesti hallittuja koko- tai puolidiktatuureja. Suomi ei ollut fasistinen diktatuuri, mutta oli varsin autoritaarinen demokratia. Voikin ehkä sanoa, että Suomen selviytymistarinassa maailmasotien välisenä aikana on vähintään yhtä paljon mielenkiintoista opittavaa kuin Suomen toisen maailmansodan jälkeisessä historiassa.
Liberaali demokratia on käsite, jolla varsinkin oikeistolaisessa retoriikassa on libertaani, markkinoita korostava konnotaatio. Siksi sanon mieluummin, että Suomesta on sukeutunut kohtuullisen hyvin toimiva hyvinvointiyhteiskunta ja esimerkillinen oikeusvaltio, kuin että Suomesta on tullut liberaali demokratia, mikä tietysti on totta sekin.
Kun muistelemme vuotta 1918, ei pitäisikään tuijottaa vain tuohon vuoteen, vaan myös siitä vuodesta selviytymisen tarinaan. Se on mielenkiintoinen ja opettavainen 100 vuoden historia.