Ykkösaamu keskittyi tänään (10.2.2024) vaalipäivän aattona varsin ymmärrettävästi ounastelemaan, miten vaalissa huomenna lopulta käy.
Ykkösaamu on lauantaisin Yleradio 1:n ja TV 1:n yhteinen ohjelma. Haastateltavaksi ohjelmaan oli pyydetty poliittisen historian apulaisprofessori Johanna Rainio-Niemi ja sen juonsi tuttuun tapaan Seija Vaaherkumpu.
Ylen ajankohtaistoimitusta on syytä onnitella Johanna Rainio-Niemen valinnasta ohjelman asiantuntijaksi ja haastateltavaksi. Eikä Seija Vaaherkumpuakaan voi moittia siitä, että hän olisi jotenkin johdatellut keskustelua vinoon. Koko vajaan tunnin mittainen keskustelu oli hyvin tasapainoista pohdiskelua ja arvuuttelua, joka kuitenkin pohjautui samalla Rainio-Niemen vahvaan kansainvälisen järjestelmän, politiikan ja lähihistorian tuntemukseen.
Ohjelmaa oli ilo kuunnella ja katsella. Itse olen jo käynyt äänestämässä, joten mielenkiintoni syy ei ollut se, että itse vielä olisin valintatilanteessa. Moni kuitenkin on, ja äänestää vasta huomenna. Jos haluaa tehdä harkitun päätöksen ja perustaa sen hyvään tietoon, niin suosittelen lämpimästi ohjelman kaivamista esiin Ylen Areenasta.
Viimeisessä galluptutkimuksessa kannatus ehdokkaiden välillä jakautui: Stubb 54%, Haavisto 46%. Kun Vaaherkumpu kysyi Rainio-Niemeltä, pystyykö Haavisto enää kuromaan kiinni Stunbbin etumatkan, vastaus oli että se on haastavaa muttei mahdotonta. Kannattaa muistaa, että viimeinen gallup on tehty tilanteessa, jossa jo suurin osa ellei suorastaan kaikki ennakkoon äänestäneet olivat jo äänestäneet. Äänioikeutettujen enemmistö on kuitenkin vielä äänestämättä. Kisasta tulee tiukka!
Toiselle kierrokselle lähdettiin sen asiantuntijoiden suuren yksimielisyyden merkeissä, että molemmat ehdokkaat ovat itse asiassa varsin samanmielisiä liberaali-demokraatteja. Ilmaistiin jopa huolta, löytyykö heidän välilleen mitään asiallisia poliittisia eroja, vai mennäänkö vaaliin pelkästään henkilö-mielikuvien ja esimerkiksi puoliso-mielikuvien varassa.
Sivumennen totean, että ilmaisu ”liberaali-demokraatteja” on toisen kierroksen vaalitenteissä näyttänyt tarkoittavan molempia jäljellä olevia kandidaatteja ja itse asiassa koko suomalaista poliittista kenttää pois lukien vain perussuomalaiset. Ajankohtaista tukea tälle tulkinnalle ovat antaneet saksalaiset, jotka ovat viime viikkoina järjestäneet valtavia mielenosoituksia perussuomalaisten sisarpuoluetta AfD vastaan syyttäen sitä avoimesta fasismista ja Saksan natsi-menneisyyden kaunistelusta. Suomalaisilla persuilla on toki toisenlainen menneisyys kuin nyky-Saksan fasistoidisilla liikkeillä, mutta meidänkin kannattaa olla tarkkoina. Sitä, että persujen kannatus on kohonnut yli 20 prosentin, on syytä pitää suomalaisen demokratian vakavana ongelmana.
Henkilökohtaisesti uskon, että persu-ongelman kohtaaminen olisi Suomessa tulevina vuosina helpompaa, jos presidentiksi valittaisiin nyt Haavisto. Tunnustan, että tämä ajatukseni on kuitenkin vain niin sanoakseni intuiitio. Oleellista on ymmärtää, että persu-ongelma ei ole hallinnollinen, vaan sivistyksellinen.
Kysymys on sivistyksestä, jonka ytimessä on käsitys siitä, mitä demokratia on. Me olemme kansakuntana varsin pitkällä sillä tiellä, jossa koemme kansallista ja isänmaallista ylpeyttä siitä, että me olemme yhteiskuntana demokratia. Toisen maailmansodan jälkeiset ja varsinkin aivan viimeiset vuosikymmenet ovat olleet koko maailmassa kiihkeän globalisoitumisen aikaa. Ne ovat valitettavasti pudottaneet demokratia-kehityksen ja demokratia-identiteetin rattailta monia ihmisiä, jotka ovat taantuneet nationalismiin ja muukalaiskammoon.
Tämän päivän isänmaallisuutta voi olla vain sellainen poliittinen asenne, joka ymmärtää, että me elämme kansakuntana tiiviisti globalisoituneessa keskinäisten riippuvuuksien maailmassa. Suomi – väistämättä yhä monikulttuurisempana kansakuntana – on poliittisesti vastuussa siitä, että Suomi-niminen valtio toimii kansainvälisessä yhteisössä viisaasti ja vastuullisesti.
Viisauden ja vastuullisuuden operatiivinen määritelmä globaalissa perspektiivissä on sääntöperäinen maailmanjärjestys. Se viittaa YK:hon, kaikkiin sen alajärjestöihin, koko YK-regiimiin, eli siihen valtavaan sopimusten kudelmaan, joka on jo olemassa. Sääntöperäinen maailmanjärjestys ei kuitenkaan ole mitään lopullista, vaan jatkuvasti kehittyvää. Se kehittyy oikeaan suuntaan, jos kriteereinä ovat aina ihmisoikeudet, kaikkien ihmissten tasa-arvo ja kaikkien niiden ihmisten demokraattinen osallistuminen päätöksiin, joita päätökset koskevat.
Viime vuosikymmeninä on alettu ymmärtää, että ilmaston lämpeneminen ja luontokato vaativat maailman valtioilta tiivistä yhteistoimintaa ja sopimuksia, joilla huono kehitys saadaan pysäytettyä ja luonto ennallistettua.
Olisin ollut iloinen, jos presidentti-keskusteluissa olisi selvästi ymmärretty, että ydinaseiden maailmalle muodostama ongelma on syytä rinnastaa noihin globaaleihin ongelmiin. Se pelote-ajattelun logiikka, jolla ydinaseiden ajatellaan ylläpitävän turvallisuutta, ei ratkaise ydinaseiden maailmalle muodostamaa ongelmaa. Se ratkeaa vain sellaisilla kansainvälisillä sopimuksilla, joihin kaikki ydinasevallat saadaan mukaan. Tässä lähtökohdan pitää olla sen ymmärtäminen ja tunnustaminen, että ongelmana ydinaseet rinnastuvat ilmaston lämpenemiseen ja luontokatoon.
Suomen liittyminen Natoon toi Suomen ns. ydinpelotteen sateenvarjon alle. Minua on miellyttänyt se Haaviston kanta, että Suomen ydinvoima-lakia ei ole syytä muuttaa maamme Nato-jäsenyyden vuoksi. Kuitenkin, jos Suomi haluaa tehdä palvelun maailmalle (ja siinä samalla itselleen), passiivinen sopeutuminen tavalla tai toisella ydinase-regiimiin ei riitä. Suomen tulisi nimenomaan profiloitua sen ymmärryksen levittäjänä, että ydinaseet rinnastuvat ongelmana ilmaston lämpenemiseen ja luontokattoon. Maailma tarvitsee sopimuksia ja ohjelmia, joilla nämä kaikki ongelmat saadaan hallintaan.