Tänään on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta ääri-islamistisen Al-Qaida-organisaation masinoimasta terroristihyökkäyksestä World Trade Centerin torneja vastaan New Yorkin Manhattanilla.

Tapauksesta tullaan tänään tuon hirvittävän teon vuosipäivänä lukemaan paljon erilaisia kirjoituksia. Minulla on tuohon järkyttävään tapahtumaan liittyvä hyvin henkilökohtainen muisto.

Vaimoni oli päivää aikaisemmin vienyt minut Malmin sairaalaan, josta minut oli myöhään illalla kiidätetty HYKS:n Meilahden sairaalaan. Olin saanut jo toisen infarktin sinä kesänä. Kun minut vähän myöhemmin vedettiin Meilahdessa ulos varjoainekuvauksesta, kirurgi kumartui lähelle kasvojani ja sanoi: ”Herra, Te teette kuolemaa. Minun pitäisi leikata teidät kiireellisesti.”

Saatoinko siinä tilanteessa sanoa muuta kuin, että minulle sopii? Pannaan toimeksi vaikka heti! Lääkäri sanoi, että hän leikkaa minut ylihuomenna aikaisin aamulla. Jouduin siis odottamaan leikkaukseen pääsyä yhden päivän. Se päivä oli 9/11, eli syyskuun 11. päivä.

Meitä oli sairaalaosaston lehtihuoneessa lisäkseni pari muutakin potilasta odottamassa toimenpidettä. Televisio oli tietenkin auki, niinkuin se tapaa tuollaisissa paikoissa olla. Äkkiä se rupesi näyttämään kuvaa Manhattanilta. Siellä on tapahtunut lento-onnettomuus. Pieni lentokone on eksynyt ja törmännyt yhteen World Trade Centerin torneista.

Ajatus siitä tuhosta, jonka kone saisi aikaan naulitsi meidät tietysti TV-ruudun ääreen. Sitten vähän ajan kuluttua televisio näytti, miten toinen lentokone, suuri matkustajakone, törmää torniin. Nyt alkoi katsojalle ja tietysti television kuuluttajalle valjeta, että kyseessä ei olekaan lento-onnettomuus, vaan koneet on ohjattu tahallisesti törmäämään torneihin.

Ymmärsin, että on tapahtumassa hirvittävä, saatanallinen, terroriteko, joka tapaa tuhansia ihmisiä; ja tottakai se on tarkoitettu tulkittavaksi hyökkäykseksi Yhdysvaltojen taloudellista mahtia ja poliittista valtaa vastaan, vaikka WTO organisaationa ei edustakaan vain amerikkalaista talouselämää.

En muista, ilmoittiko Al-Qaida jo sen päivän aikana olevansa iskun takana. Menin sekavin ajatuksin nukkumaan ja odottamaan sydänleikkaustani varhain seuraavana aamuna. Itse operaatiosta en muista mitään, minuthan oli vaivutettu syvään uneen. Kun heräsin teho-osastolla oltuani melkein vuorokauden nukutettuna olin tuhansissa letkuissa, enkä voinut liikuttaa juuri yhtään jäsentä.

Parin päivän jälkeen olin taas osastolla TV:n, sanomalehtien ja muun informaation äärellä. Kokonaiskuva tapahtuneesta alkoi olla tiedossa. Päässäni jyskytti yksi ainoa ajatus: minun olisi saatava sanotuksi julkisuudessa se, mikä tuntui tilanteessa kaikkein oleellisimmalta. Olin jo pitkään ollut Kansan Uutisen kolumnisti. Lehti julkaisi tekstejäni Horisontti-palstallaan.

Nyt halusin sanoa, että kaikkein suurin virhe, mihin Yhdysvallat voisi syyllistyä, olisi tulkita tapahtuma sotatoimeksi. On järkevää tulkita teko vain yksityisen ei-valtiollisen organisaation terroriteoksi, jota on käsiteltävä poliisiasiana. Ajattelin että se olisi totta kai sellainen poliisiasia, joka vaatisi laajaa kansainvälistä yhteistyötä, mutta että se olisi joka tapauksessa käsitettävä nimenomaan poliisiasiana, jonka tavoitteena on saattaa rikolliseen tekoon syyllistyneet ihmiset henkilökohtaiseen vastuuseen.

Pelkäsin, että jo silloin harjoitettu retoriikka ”sota terrorismia vastaan” voisi todella johtaa todelliseen sotaan, mikä olisi onnetonta, eikä todennäköisesti johtaisi mihinkään hyvään lopputulokseen.

Kun minulla ei sairaalassa ollut käytössäni kirjoituskonetta, kirjoitin kolumnin käsin ja pyysin avuliasta sairaanhoitajaa faksaamaan tekstin KU:n toimitukseen. Panin mukaan viestin, jossa selitin tilanteeni ja esitin toivomuksen, että joku viitsisi kirjoittaa tekstini puhtaaksi.

No, sitä ei koskaan tapahtunut. En ole ollut katkera tuosta viitsimättömyydestä. Olihan se siinä tilanteessa melko ymmärrettävää, sillä ajatukseni ei loppujen lopuksi ollut uniikki. Monet varsinkin KU:n toimituksessa ja sen lähellä ajattelivat kanssani saman suuntaisesti. Monet sanoivat jotakin sen kaltaista ääneenkin asiasta syntyneessä keskustelussa. Surrut olen kuitenkin tietyllä tavalla sitä, ettei silloinen kolumnini nähnyt päivänvaloa. Olihan se tervejärkinen ja oivaltava; ja keskittyi oleelliseen. Nyt kun Yhdysvallat ja sen liittolaiset kahdenkymmenen vuoden jälkeen on vetäytynyt Afganistanista ja on 9/11 vuosipäivä, ajattelen että voin tuon muiston kertoa.

Monet ovat viime päivinä jo sanoneet – ei vain Suomessa, vaan monessa maassa – että koko Afganistanin missio tulisi analysoida perusteellisesti. Ennenkaikkea sen  analyysin tulisi tarjota johtopäätöksiä siitä, mitä on järkevää tarkoittaa kansainvälisellä kriisinhallinnalla, sekä mitä on mahdollista ja järkevää tarkoittaa  YK:n julistamalla ”suojeluvastuulla”.

Monet äänet ovat nyt  sanoneet hätäisesti, että humanitaarisessa ja ihmisoikeuksia edistävässä mielessä kaksikymmentä vuotta Afganistanissa ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan. Toivottavasti ei kokonaan. Vielä tärkeämpänä näen kuitenkin juuri tuon perään kuuluttamani analyysin, joka koskee kansainvälisiä kriisinhallinta-operaatioita, sillä Afganistan analyysi ei tietenkään saa rajoittua vain siihen maahan, vaan analyysin on koskettava kriisinhallintaa toimintatapana paljon laajemmin ja periaatteellisessa mielessä.

Asian luonteesta johtuen on selvää, että keskustelu Afganistanin missiosta käy kaikkein kuumimpana Yhdysvalloissa. Siellä lähtö Kabulista on palauttanut monille mieleen USA:n sekasortoisen lähdön Saigonista vuonna 1975. Molemmissa sodissa kaatui paljon amerikkalaisia ja sodat ovat jättäneet jälkeensä runsaasti mielenterveydeltään horjuvia veteraaneja.

Ylen Areenassa on katsottavissa Ulkolinja-ohjelma USA terrori-iskun jälkeen. Se on hyvä, monella tavalla rehellinen ja riipaiseva ohjelma, mutta se on syytä katsoa kriittisesti. Ennen kaikkea: kysymys ei ole vain  amerikkalaisista ja terrorismista, vaan kansainvälisistä pelisäännöistä koskien tapaa, jolla terrorismia torjutaan.

Demokratia on yhdessä elämisen taitoa. Tästä on Afganistan-analyyseissa viime kädessä kysymys. On varmasti oikein – tavallaan! – kun monet sanovat nyt, että demokratia ei ole vientitavaraa. Ei ole, jos demokratian viennillä tarkoitetaan miekkalähetystä.

Demokratia on kuitenkin ideana vientitavara; luultavasti kaikkein tärkein, joka demokraattisella maailmalla on tarjota muulle maailmalle. Se on kuitenkin totta vain, jos demokratian ymmärretään perustuvan universaaleille ja loukkaamattomille ihmisoikeuksille ja se käsitetään ideana, joka koskee kaiken kokoisia yhteisöjä. Globaali demokratia, valtiollinen demokratia, EU:n demokratia, kunta-demokratia, yritysdemokratia, yhdistys-demokratia, perhe-demokratia; ne ovat kaikki saman idean realisoimista. Demokratia on periaatteessa aina kaikkien niiden tasa-arvoista osallisuutta, joita päätöksenteko yhteisesti noudatettavista pelisäännöistä koskee.

Kestävä kehitys on muotitermi. Se on sellaisena erittäin viisas ja hyödyllinen. Sosiaalisesti kestävä kehitys on rakennettavissa vain demokratian idean pohjalle.