Jo vuosikymmeniä sitten oli yhteiskuntatutkijoita, jotka olivat sitä mieltä, että palkansaajat voidaan jakaa pysyvästi kolmeen suunnilleen yhtä suureen kategoriaan. Ylimmällä kolmanneksella on pysyvä ja turvallinen työsuhde. Alimman kolmanneksen työsuhteet ovat tilapäisiä ja satunnaisia, nykyisin sanotaan prekaareja. Siinä välissä on kolmannes porukkaa, joka elää jatkuvasti prekaariuden pelossa. Kuvaa tietysti täydensi se, että ylimmässä kolmanneksessa ansiot olivat yleensä suurempia kuin väliryhmässä. Alimmassa kolmanneksessa ansiot eivät olleet vain satunnaisia, vaan myös keskimäärin hyvin alhaisia.
Marxilaiseen ajatteluun taipuvilla tutkijoilla oli yleensä se käsitys, että tuossa rakenteessa oli jotakin kapitalismiin oleellisesti kuuluvaa.Kun kapitalismin olemukseen kuuluu, että sijoitetulle pääomalle halutaan mahdollisimman suuri tuotto, kapitalistisen yrityksen pysyvä intressi on maksaa työntekijöille mahdollisimman vähän palkkaa. Ajattelutavan mukaan prekariaatti on kapitalismille välttämätön; siihen vajoamisen pelolla kaikkien palkansaajien palkat voidaan pitää keskimäärin matalina.
Niistä ajoista, jolloin edellä mainitut ajatukset syntyivät, on aikaa vuosikymmeniä. Yhteiskuntien prekariaatin muodostivat ennen kaikkea maatyöläiset ja pienviljelijät, jotka yhteiskuntien teollistuessa hakeutuivat kaupunkeihin töihin. Suomessa, kuten muistetaan, maaseudun pieneläjille puunkorjuu metsäteollisuuden palveluksessa tarjosi pitkään merkittävän osan ansioista.
Paljon on muuttunut ajoista, joihin edellä mainittu kuvaus sopii. Yhteiskunta on läpiteollistunut ja palveluvaltaistunut. BKT on nyt aivan toisella tasolla. On rakennettu hyvinvointivaltio, joka tarjoaa kaikille ilmaisen koulutuksen ja kohtuullisen kattavan sosiaaliturvan. Mutta onko tuo suhteiden kaava 1/3 + 1/3 + 1/3 muuttunut miksikään?
Nämä pohdinnat viritti minussa tuore kirja Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta. Se on viidentoista asiantuntijan kirjoituskokoelma, jonka ovat toimittaneet Anu Suorantaja Sikke Leinikki. Suoranta on valtioteteen tohtori ja työelämän tutkija Helsingin yliopistossa, Leinikki on valtiotieteen tohtori ja kehittämisasiantuntija TJS-opintokeskuksessa. Kirjan on tänä vuonna kustantanut tamperelainen Vastapaino. Alaotsikko on Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus?
Varsinkin kirjan alaotsikko tuntuu viittaavan automaatioon ja robotisaatioon, joiden monet pelkäävät tekevän lopun työpaikoista. Tätä teemaa kirja ei kuitenkaan käsittele. Joku kirjoittajista viittaa asiaan, mutta toteaa samalla, että kehitys luo uusia työpaikkoja, jotka syntyvät tyydyttämään uusia tarpeita. Taidan itse kuulua niihin, jotka eivät erityisesti pelkää työn loppumista. Pidän sen sijaan tärkeänä, että yhteiskunnallista keskustelua käytäisiin työajan lyhentämisestä, mihin jatkuvasti uudistuva teknologia ja tuottavuuden kasvu antavat hyvät mahdollisuudet. Tämä asia on kuitenkin huikean syvällisesti kulttuurinen ja poliittisesti erittäin vaikea. Me ihmiset kaikkialla maailmassa näemmä arvostamme enemmän kulusmahdollisuuksia kuin vapaa-aikaa.
Mistä kirjassa sitten on kysymys? Itse asiassa prekaariuden uusista muodoista ja siitä miten meidän hyvinvointiyhteiskuntamme ottaa ne huomioon – tai jättää liian vähälle huomiolle. Kirjan problematiikka tiivistyy osa-aikatyön yleistymiseen, nollatuntisopimuksiin ja työn teettämiseen yrittäjillä palkkatyösuhteen sijaan. Ongelma kärjistyy siitä, että nämä uudet yrittäjiksi määritellyt ovat itsensä työllistäjiä ja yksityisiä ihmisiä, jotka paljon mieluummin tekisivät tilatun työn palkkatyösuhteessa.
Kysymys on siitä, että koko sosiaaliturvajärjestelmämme on rakennettu palkkatyön alkuperäisen olettamuksen varaan. Erittäin usein se merkitsee taloudellisia velvoitteita myös työnantajalle. Kun työnantaja haluaa vapautua näistä velvoitteista, siis säästää rahaa, hän tarjoaa keikkaa työntekijälle yksityisyrittäjänä.Tämä lienee se pääasiallisin syy, minkä vuoksi ns. itsensä työllistäjien ja vastentahtoisten yrittäjien määrä on kasvanut. Kun kuvaan otetaan mukaan myös pätkätyöt, tärkeäksi motiiviksi nousee halu välttää irtisanomisprosesseja ja niiden kustannuksia.
Työn maailma on muuttunut. Siihen on vaikuttanut paljon myös väestön entistä paljon korkeampi koulutustaso. Kirjan sanoman voi ehkä tiivistää näin: Prekaarit työt ovat tulleet jäädäkseen, mutta pitääkö prekariaatti sulkea monien niiden sosiaalisten oikeuksien ja etujen ulkopuolelle, jotka kuuluvat palkkasuhteessa ja varsinkin vakituisessa palkkasuhteessa työskenteleville?
Toimittajat peräänkuuluttavat vastuullista, pitkäjänteistä ja avointa yhteiskuntakeskustelua tästä asiasta. He ovat vakuuttuneita siitä, että sellaiset ratkaisut, jossa tasa-arvoiset työelämän oikeudet, sosiaaliturva- ja verotusjärjestelmä vastaavat muuttunutta työn maailmaa, luovat yleistä tulevaisuuden uskoa ja luottamusta. He vetoavat myös siihen, että tätä keskustelua ei pitäisi käydä vain työmarkkinajärjestöjen ja poliittisen päätöksentekijöiden kesken ulkorinkiläisten (siis prekaarin joukon) ohi ja yli, vaan ulkorinkiläisten kanssa.
Jään miettimään, kykeneekö tämä kirja ottamaan keskusteluun mukaan ulkorinkiläiset. Osan heistä varmasti, mutta kirjan artikkelit ovat asiantuntijoiden kirjoittamia ja ne on kirjoitettu asiantuntijakielellä. Osa artikkeleista vaatii asiantuntevaltakin lukijalta melkoista aivovoimistelua, jotta sanoma avautuu. Jos jaksaa nähdä vaivan, kirjan artikkelit antava lukijalle paljon hyödyllistä tietoa työelämän ja siihen liittyvän sosiaaliturvan tilanteesta. Kirjasta tuskin tulee best selleriä, mutta toivottavasti se virittää juuri sen keskustelun, jota toimittajat kirjalla alustavat.