En ole ammattimainen kielenkääntäjä, vaan osuuskaupan keskusjärjestöistä eläkkeelle jäänyt tutkimus- ja viestintäjohtaja. Olen nyt kuitenkin parin vuoden sisällä kääntänyt suomeksi kaksi kirjaa. Ne ovat tarjonneet kokemuksen, joka on saanut minut arvostamaan todella paljon suomentajien työtä, aivan erityisesti jos suomennokset ovat laatutyötä. Kun itselläni ei näissä kahdessa käännöstyössä ole ollut ensisijaisesti kyse ansion hankkimisesta ja sen aiheuttamasta kiireestä, olen voinut yrittää kaikessa rauhassa toteuttaa intohimoani saada tekstit hyvälle ja ymmärrettävälle suomen kielelle. Luulen onnistuneeni, mutta lukijat tietysti lausuvat lopullisen tuomion.
Ensimmäinen käännökseni oli John Seedin Ymmärrä Marxia, jonka Into-kustantamo julkaisi vuonna 2019. Toinen käännökseni on aivan uunituore Siltala-kustantamon julkaisema Orlando Figesin Vallankumouksen Venäjä 1891 – 1991.
Olen jo 1950-luvun teinivuosistani lähtien ollut kiinnostunut Karl Marxista. Sen jälkeen olen lukenut runsaasti sekä hänen että hänen yhdessä Friedrich Engelsin kanssa kirjoittamiaan tekstejä suomeksi ja englanniksi. Olen myös lukenut suuren määrän ns. sekundäärikirjallisuutta, joka referoi ja yrittää selittää Marxia.
En muista enää tarkasti, milloin tulin ostaneeksi vuonna 2010 ilmestyneen John Seedin kirjan Marx – A Guide for the Perplexed. Jossakin vaiheessa, kun markkinoille oli ilmestynyt muutamia uusia Marxin ja marxilaisuuden selitysteoksia, tuo John Seedin kirja rupesi kuitenkin kuiskailemaan minulle kirjahyllystäni. Kuiskeen viesti oli, että jos kaiken Marxia perusteettomasti palvovan ja häntä perusteettomasti inhoavan kirjallisuuden jälkeen suomalaisille haluaisi tarjota tasapainoisen, mutta tiiviin esityksen Marxin ajatuksista, niin John Seedin kirja tulisi suomentaa.
Minun ei tarvinnut nähdä kovin paljon vaivaa vakuuttaakseni Into-kustantamo siitä, että Seedin kirjan julkaiseminen suomeksi olisi kulttuuriteko. Siellä ymmärrettiin nopeasti, että vasta kylmän sodan vuosien jälkeen on oikeastaan auennut mahdollisuus ymmärtää Marxia aidosti oman historiallisen aikansa ajattelijana, kun kaikki häneen ripustetut toiveikkaat harhaluulot ja myrkylliset ennakkoluulot ovat vähitellen menettämässä voimansa. Vähitellen Marx on (toivottavasti!) asettumassa poliittisen ja yhteiskunnallisen ajattelun yhdeksi keskeiseksi klassikoksi, jolle koko vasemmisto kaikkine suuntauksineen on intellektuaalisessa kiitollisuudenvelassa ja myös ymmärtää sen.
Mutta tilanne kylmän sodan jälkeenkään ei ole ollut vasemmistolle ongelmaton. Pelkistän ongelman näin: Saksan sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja sitä myöten koko eurooppalaisessa sosialistisessa liikkeessä tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus muodostui sosialismin olemuksen määritteleväksi keskeiseksi mantraksi jo 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Kun bolsevikit myöhemmin olivat ottaneet yksinvallan Venäjällä saksalaisen sosiaalidemokratian ideologinen johtaja Karl Kautsky sanoi, että Venäjä on nyt sosialistinen maa, mutta koska siellä tuotantovälineet on otettu valtion haltuun ja ohjaukseen väkivalloin – eikä siis demokraattisen prosessin kautta – niin perusta on väärä.
Demokratian ja sosialismin keskinäinen suhde jäi koko vuosisadan ajaksi vasemmistolle ja sitä myöten kaikille muillekin hämäräksi. Jos sosialismin olemusta ei olisi vasemmistossa määritellyt tuo perimmältään juridinen mantra, yksinkertaistus, vaan sen olisi määritellyt ideologinen tietoisuus ihmisten tasa-arvosta ja peruuttamattomasta keskinäisriippuvuudesta sekä näistä lähtökohdista noussut kritiikki liberalismin poliittista taloustiedettä kohtaan, niin 1900-luvun historia olisi voinut näyttää kokonaan toisenlaiselta. Joka käänteessä olisi asetettu kysymys, minkälainen institutionaalinen kehitys vastaa sosialistista arvomaailmaa ja yhteiskunnallista etiikkaa. Mutta historia on niinkuin se on. Politiikkaa tehdään aina ajassa.
Uusliberalismin nousun myötä olemme tavallaan palanneet lähtöpisteeseen. Sosialistinen kritiikki liberalismin poliittista taloustiedettä kohtaan on yhtä ajankohtaista kuin se oli 1800-luvulla, nyt kuitenkin monessa mielessä täysin toisenlaisissa olosuhteissa. Useissa länsieurooppalaisissa maissa demokratia on vakiintunut, yleinen elintaso on nyt paljon korkeampi, ja hyvinvointivaltio on ideana ja instituutiona tehnyt lopullisen läpimurron melkein kaikkialla. Sosialismi vasemmiston ideologiana elää kuitenkin edelleen krapulaisessa horteessa.
Neuvostoliitto oli 1900-luvun poliittisen historian suurin tosiasia. Se hajoitti vasemmiston jo ennen syntymäänsä. Toisen maailmansodan jälkeen se ajoi vasemmiston eri osapuolet toisiaan vastaan siinä mielettömässä varustelukilpailussa, jossa panoksena oli kaiken elämän säilyminen tällä planeetalla. Vuosien 1989 – 91 jälkeen tärkein vasemmiston ymmärtämisen haasta on ollut: minkälainen olento Neuvostoliitto oikeastaan oli?
Kun vuonna 1996 ilmestyi Orlando Figesin kirja A People’s Tragedy – The Russian Revolution 1891 – 1924 luin sen kookkaat yli 900 sivua melkein välittömästi ja ihastuin. En edes tarvinnut siihen tunnetun vasemmistolaisen historioitsijanEric Hobsbawmin suositusta: tämä kirja ”auttaa meitä enemmän kuin mikään toinen tuntemani kirja ymmärtämään Venäjän vallankumousta”. Ymmärsin sen lukemani perusteella itsekin.
Pikantin taustan Hobsbawmin kehuille antaa se, että hän itse oli vuoteen 1991 asti Englannin kommunistisen puolueen jäsen. Figes on mitä ilmeisimmin sosiaali-liberaali. Kirjoittajien puolue- tai vastaavat taustat ja niihin liittyvät ennakkokäsitykset eivät saisikaan nykyaikana ohjata liikaa älykästä lukijaa, koska kaikilla meillä on sama vaikeus, eli miten löytää eksyttävistä sanoista ja leimoista huolimatta totuus ja viisaus.
Vuonna 2014 ihastuin Pelican pokkarina julkaistuun Orlando Figesin uuteen kirjaan Revolutionary Russia, 1891 -1991. Siinä Figes jatkaa vallankumouksen tarinaa sen loppuun asti. On tietysti vain sattumaa, vai näkikö Figes jo A Peoples Tragedy kirjaa kirjaa kirjoittaessaan, että Venäjän vallankumouksen voi nähdä tasan sadan vuoden kehityskaarena. Tässä uudessa kirjassaan hän perustelee sen alkuvuoden ja päättymisvuoden, ja kuvaa vauhdikkaasti tuon kehityskaaren kokonaisuudessaan alusta loppuun kahdessakymmenessä loogisesti etenevässä luvussa. Minusta tuntui heti, että edellä mainitut Eric Hobsbawmin sanat sopivat tähän kirjaan ehkä vieläkin paremmin kuin hänen magnum opukseensa.
Vasta kun olin kääntänyt John Seedin kirjan, Orlando Figesin uusi kirja rupesi kuiskailemaan minulle samalla tavalla hyllyssäni. Siltala kustantamo oli jo julkaissut yhden Orlando Figesin kirjan, Kuiskaajat. Siksi oli luontevaa kysyä heiltä, kiinnostaisiko tämän, vuonna 2014 ilmestyneen vallankumousta käsittelevän kirjan suomennos. Mainitsin silloin perusteluna, että kirja ei ole menettänyt mitään kuranttiudestaan, vaikka sen ilmestymisestä alkukielellä on jo kulunut muutama vuosi, oikeastaan päinvastoin. Onneksi Siltala kiinnostui.
Molemmat kirjat, sekä John Seedin Ymmärrä Marxia että Orlando Figesin Vallankumouksen Venäjä, ovat yleissivistäviä viisaita kirjoja, jotka avaavat ihan jokaisen kirjoja suomeksi lukevan ihmisen ymmärrystä. Minusta ne ovat kuitenkin aivan erityisen valistavia juuri vasemmistolaiseksi itsensä kokeville lukijoille.