Eilen tuli suru-uutinen Claes Anderssonin kuolemasta. Tunnen tarvetta sanoa jotakin Cladonin merkityksestä Vasemmistoliitolle. Sitä ennen sanon kuitenkin muutaman sanan tasavaltamme ensimmäisestä presidentistä Kaarlo Juho Ståhlbergistä, jonka asetettiin virkaansa tasan sata vuotta sitten.
Ylen Ykkösaamu oli päättänyt kunnioittaa ensimmäisen presidenttimme virkaan astujaisia haastattelemalla Jyrki Vesikansaa koskien kaikkia Suomen tasavallan presidenttejä. Istuva on yhdestoista. Ihmettelin aluksi hieman Ykkösaamun lähestymistavan valintaa. Itse olisin luultavasti keskittynyt Ståhlbergiin.
Ohjelman edetessä lähestymistapa miellytti minua kuitenkin yhä enemmän. Tunnen Jyrki Vesikansan jo opiskeluajoilta. Hän oli ja on porvari. Minä olin ja olen sosialisti. Meidän on kuitenkin aina tavatessamme ollut helppo löytää yhteinen pohja ja usein suorastaan yhteisymmärrys siitä, miten asiat on nähtävä. Jyrki on tehnyt upean uran journalistina ja saanut ansaitusti arvostetun aseman sekä tietokirjailijana että kolumnistina.
Se mitä hän sanoi haastattelussa kaikista Suomen presidenteistä oli tasapainoinen ja viisas esitys. Jos et kuullut sitä aamulla, niin Ykkösaamuthan ovat Areenassa. Kannattaa kuunnella.
Minun presidenttigalleriassani Ståhlbergillä samoin kuin Urho Kaleva Kekkosella on erityisasema. Suomen tasavaltainen perustuslaki oli Ståhlbergin käsialaa. Yhdysvalloissa valtion perustuslain luojia kunnioitetaan tittelillä founding fathers. Tänäkin päivänä luultavasti kaikki koululaiset saavat oppia muistamaan nimet John Adams, Benjamin Franklin, Alexander Hamilton, John Jay, Thomas Jefferson, James Madison ja Gorge Washington. Vuosien saatossa sillä, että perustajaisien tarinaa on pidetty elävänä, on ollut suuri merkitys tasavaltaisen elämänmuodon vakiintumisessa ja demokratian kehittymisessä, vaikka viimeksi mainittu asia onkin ollut USA:ssa tuskallista. Viime vuosikymmenien kehityksen valossa ja erityisesti nykyisen presidentin valtakaudella voimme vain toivoa, että perustajaisien perintö kestää ja suuri maa pystyy tekemään paluun sellaisen yhteiskunta- ja kansainvälisen politiikan rakentamisen tielle, jonka perustana ovat universaalit ihmisoikeudet.
Suomenkin tasavallan syntyyn liittyen voidaan kertoa ”perustajaisien” tarina. USA:n melko suoraviivaiseen tarinaan verrattuna Suomen tarina on monimutkaisempi. Maailmansotien välisenä aikana ja vielä toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa tarina oli ns. valkoinen totuus maan itsenäisyyden säilymisestä bolshevismin uhan alla. Se on ollut hyvin nationalistinen tarina eikä vailla revanshismia ja demokratiaan kohdistunutta epäluuloa. Siihen sisältyi paljon suoranaista kaipuuta autoritaariseen valtiomuotoon.
Jos Suomen perustajaisien tarina halutaan nähdä tarinana sekä tasavaltaisen hallitusmuodon että demokratian vahvistumisesta K. J. Ståhlberg on sijoitettava arvokkaimmalle kunniapaikalle. Se että Lapuan liike kyyditsi hänet, kertoo paljon siitä kuinka lähellä meillä oltiin menettää niiden keskeisten arvojen kunnioitus, joille Ståhlberg oli perustuslain kirjoittanut.
Tutustuin Claes Anderssoniin jo 60-luvulla. Hän oli mukana Sadankomiteassa, Marraskuun liikkeessä, Sexpossa ja muissa tuon vuosikymmenen yhden asian liikkeissä. 70-luvulla hän on mukana Skdl:n sosialisteissa. Me 60-lukulaiset opimme tuntemaan hänet Cladonina. Vasemmistoliiton aikana hänen kutsumanimekseen vakiintui Klasu. Cladonin sosialismi ei ollut teoreettista. Se oli – tekee mieli sanoa -yksinkertaista ja konstailematonta lähimmäisenrakkautta, jolle psykiatrin koulutus ja käytännön työ antoivat vankan ammatillisen ja yhteisöllisen perustan.
Vasemmistoliitto olisi tuskin voinut tehdä onnistuneempaa valintaa ensimmäiseksi puheenjohtajakseen kuin oli Cladon. Näin sanoessani en ajattele niinkään hänen imagoaan ja habitusta, jotka olivat suurta yleisöä ajatellen valtavan positiivisia. Ajattelen enemmän hänen ”ohjelmaansa” uuden puolueen perustamisvaiheessa. Hän ei puhunut erikseen, kuten siihen aikaan oli tapana, kansandemokraateista tarkoittaen niitä Skdl:läisiä jotka eivät olleet Skp:n jäseniä, ja kommunisteista. Hänelle kaikki Skdl:n äänestäjät ja kannattajat olivat – sosiologisesti oikein – samoja kansandemokraatteja riippumatta siitä, sattuiko taskussa olemaan Skp:n jäsenkirja vai ei (useimmillahan ei ollut).
Hän tajusi, että maailman tilanne – ja siinä samalla myös Suomen tilanne – olivat mitä suurimmassa määrässä käännekohdassa. Jos olin tajunnut Cladonin ajattelua oikein, niin hänelle kuten minullekin Skdl kokonaisuudessaan oli edustanut työväenliikkeen paasikiviläisiä. Puolueen synty sodan päätyttyä oli liittynyt ennen kaikkea järkevään ulkopolitiikkaan, ei sosialismin teorioihin.
Tätä taustaa vasten ymmärsin Cladonin vetoomuksen hänen tultuaan valituksi Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. En muista sanatarkasti, mutta hänen ajatuksensa oli tämä: Meidän on oltava yhtä, on jätettävä taakse enemmistöläisyys ja vähemmistöläisyys. Se oli vaikea vetoomus kaksikymmentäviisi vuotta jatkuneen katkeran eriseuraisuuden jälkeen.
Monen enemmistöläisen oli vaikea ymmärtää sitä, että Cladon ”avasi” puolueen vähemmistöläisille, kun toteutuva historia juuri sillä hetkellä oli todistamassa, että he olivat olleet kaikessa väärässä. Tämän takia joukko (onneksi melko pieni) enemmistösiiven vanhoja keulahahmoja ei koskaan liittynyt Vasemmistoliittoon. Yleensä heidän perustelunsa oli kuitenkin, että olen jo siinä iässä, että voin jäädä sivuun.
Cladon kuitenkin uskoi ihmisten ymmärrykseen – entisten vähemmistöläistenkin. Maailman tilanne oli niin muuttunut, että perustetta vähemmistöläisyydelle ei enää ollut olemassa: kommunismi ja marxismi-leninismi olivat pasé. Oliko se toinen – ja oleellisempi – Skdl:n syntyyn vaikuttanut tekijä eli järkevän idänpolitiikan tarve vielä voimissaan? Paasikiven, Kekkosen ja Koivistonkin presidenttikaudet olivat tässä suhteessa tehneet hyvää työtä, mutta omituinen revanshismissi oli Karjala takaisin liikkieden muodossa nostamassa päätään. Sosiaalidemokraatit olivat jo 60-luvun puolivälissä ymmärtäneet, että Kekkosen politiikka edusti kansallista realismia. Mutta silti?
En käynyt koskaan Cladonin kanssa kahdenkeskistä keskustelua tästä aiheesta. Kun tässä rekonstruoin hänen ajatuksiaan, ne ovat minun käsitykseni hänen ajatuksistaan. Luultavasti hän ajatteli, että ulkopolitiikassa Skdl:llä on niin tärkeä ja upea perintö, että pelkästään sen takia sille tarvitaan seuraajapuolue, joka toivottavasti ymmärtää pitää perinnön elävänä. Mitä yhteiskunnan kehittämiseen tulee, uskon Cladonin itseni tavoin ajatelleen, että tarvitaan edistyksellinen sosialistiseen arvopohjaan nojaava yhteiskunnallisia uudistuksia ajava puolue.
Cladon ei maininnut kiitospuheessaan ottaessaan puheenjohtajuuden vastaan sanaa sosialismi. Hän ymmärsi, niin kuin me kaikkia Skd:n enemmistöläiset olimme ymmärtäneet jo kauan, että ”reaalisosialismin” sosialismi-sanalle tuottama negatiivinen aura teki sanan käyttämisen vaikeaksi, lähes mahdottomaksi. Myöhemmin kirjoitetuissa Vasemmistoliiton puolueohjelmissa (1998 ja 2007) tuo sana on ja se viittaa siihen vasemmistolaisen poliittisen ajattelun kriittiseen perinteeseen, johon Vasemmistoliitto ilman muuta katsoo kuuluvansa.
Cladon oli loistava jazz-pianisti. Hän tuli aina eleettömästi soittamaan kaikenlaisten vasemmistoliittolaisten porukoiden järjestämissä tilaisuuksissa. Paitsi sitä, meidän kannattaa muistella koko hänen elämänasennettaan. Se oli itsestään melua pitämätöntä hiljaista ja viisasta sosialismia.