Perussuomalaiset ovat moralisoineet, että loikkarit syyllistyivät demokratian loukkaukseen, koska kaikki mitä puoluekokouksessa tapahtui, tapahtui puolueen sääntöjen mukaisesti ja demokraattisessa järjestyksessä. Kun perussuomalaiset esiintyvät demokratian puolustajina, on syytä pysähtyä miettimään. Kumpaa Uusi vaihtoehto -ryhmän temppu oli enemmän: demokratian loukkaamista vai demokratian puolustusta? Voiko koko asetelmaa edes tarkastella tästä näkökulmasta?
No voiko? Ei oikeastaan, eikä ainakaan asian ansaitsemalla täydellä vakavuudella, sillä perussuomalaisuudessa on sinänsä mielestäni runsaasti asenteita, jotka sopivat huonosti demokratiaan. Mutta jos nyt kuitenkin yritän, ikäänkuin teoreettisena harjoituksena.
Demokratia on nykyisin maailmanlaajuisesti erittäin suosittu käsite. Se on maailmanhistoriallisesti yhteiskunnallisen kehityksen kannalta hyvä asia. Yhtä ilmeistä on kuitenkin, että useimmissa maailman maissa demokratia loistaa poissaolollaan. On kuitenkin kysyttävä, kumpi on parempi tilanne: se ”rehellisyys” joka vallitsi maailmansotien välisenä aikana, jolloin fasismi pilkkasi demokratiaa avoimesti, vai nykyinen kaksinaamaisuus, jolloin autoritaariset ja proto-fasistisetkin hallitukset ja poliittiset liikkeet vannovat demokratian nimiin, jolloin siis demokratiasta on tullut poliittisesti korrekti arvo, jota kukaan ei tohdi asettaa kyseenalaiseksi?
Oma vastaukseni tähän kysymykseen on täysin epäröimätön: nykytilanne on maailmansotien väliseen aikaan verrattuna paljon parempi. Saavutettu yhteiskunnallisen ymmärryksen kehitys pyrittiin kohta II maailmansodan jälkeen ja seuranneina vuosikymmenininä ankkuroimaan YK:n peruskirjaan, YK:n kansainväliseen ihmisoikeuksien julistukseen ja sen pohjalta solmittuihin ihmisoikeussopimuksiin.
Samaa ilmensi vuonna 1949 perustettu Euroopan neuvosto ja sen puitteissa solmittu Euroopan ihmisoikeussopimus sekä sitä sanktioimaan perustettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. On ymmärrettävä täysin selvästi, että näiden eurooppalaisten ihmisoikeuksia ja demokratiaa edistävien instituutioiden arvoa ei vähennä mitenkään se, että ne perustettiin kohta kylmän sodan alettua, ja että Neuvostoliitto leimasi ne vain kylmän sodan välineiksi. Tänä päivänä Euroopan neuvostoon kuuluvat kaikki Euroopan maat Valko-Venäjää lukuun ottamatta, siis myös Venäjä ja Turkki, jotka kaksi maata ovat, kuten tiedetään, demokraattisten normien tulkitsijoina varsin ”vapaamielisiä”.
Aivan oma suomalainen historiansa on se, että Suomi liittyi Euroopan neuvostoon vasta vuonna 1989 kylmän sodan jakolinjan ja Suomen ulkopoliittisen realismin pidettyä Suomen sitä ennen järjestön ulkopuolella. Suomalaisella ”realismilla” oli kuitenkin ollut mielestäni ikävä hintansa. Meillä lehdistö oppi suhtautumaan ihmisoikeuksiin kyynisesti. Räikeimmillään ymmärtämättömyys ilmeni Helsingin vuoden 1975 Etyk kokouksen aikana ja sen jälkeen, jolloin päätösasiakirjan ns. kolmatta koria (eli sopimuksen ihmisoikeus-määräyksiä) alettiin pitää vain amerikkalaisten omaa kotiyleisöään varten kiristäminä kosmeettisina myönnytyksinä Neuvostoliitolta. Myöhempi kehitys on osoittanut moneen kertaan tuon asenteen lyhytnäköisyyden.
Demokratian kehityksen suhteen historian opetus tuntuu olevan seuraava: Ensin on laajentunut se piiri, jonka sisällä täysi-ikäisten miesten (vasta paljon myöhemmin nuorempien miesten ja naisten) katsotaan olevan täysivaltaisia osallistumaan yhteisöä sitovan politiikan muotoiluun. Sitten on laajentunut niiden asioiden piiri, joiden suhteen katsotaan voitavan harjoittaa demokraattista päätöksentekoa. Molemmat kehitysvaiheet ovat olleet ja ovat edelleen vaikeita. Jälkimmäinen kehitysvaihe koskee oleellisesti hyvinvointivaltiota. Siitä on käyty armotonta ideologista taistelua 1970-luvulta lähtien hyökkäävän uusliberalismin ja sitä vastustavien ajatusten välillä. Hyvinvointivaltiota puolustavilla ajatuksilla ei valitettavasti ole yhtenäistä nimeä. Niitä kutsutaan epämääräisesti vasemmistolaiseksi tai keskusta-vasemmistolaiseksi ajatteluksi. Minä kutsuisin niitä mieluiten sosialismiksi tehden siten kunniaa sille perinteelle, jonka pohjustivat 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa mm. ranskalainen Charles Fourier ja Englannissa Robert Owen sekä poliittisena liikkeenä chartistit, jotka ensimmäisinä vaativat yleistä äänioikeutta (täysi-ikäisille miehille).
Kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan. Ensinnäkin siihen historiallisesti katsoen hämmästyttävään nopeuteen, jolla demokratia teki asiallisen läpimurtonsa Euroopassa. Toiseksi siihen yleismaailmallisuuteen ja kansainvälisyyteen, jolla demokratia teki läpimurtonsa ideologiana. Maailmansodat selittävät siitä paljon. Fasismi ja sen vastavaikutuksena pyrkimys siitä irtisanoutumiseen selittävät myös paljon. Luultavasti tärkein selittävä tekijä on kuitenkin viestintäteknologian valtava kehitys. Jo kuusikymmenluvulla kanadalaissyntyinen Marshall McLuhan sanoi, että me elämme kaikki maapallon laajuisessa kylässä ( We now live in a global village). Selittävien tekijöiden joukkoon on ehdottomasti lisättävä myös se valtavan nopea kaupungistuminen ja hyvinvoinnin kasvu, joka on perustunut teknologian huimaan kehitykseen ja tuottavuuden huimaan kasvuun.
Me elämme siis nopeasti kutistuneessa maailmassa, johon demokratia on tullut jäädäkseen. Demokratiaa ei enää, kuten vielä maailmansotien välisenä aikana, voida kuvitella pois.
Kysymys on nyt siitä, mitä me käsitämme demokratian edellyttävän? Minkälaisia lakeja? Minkälaisia instituutioita? Teen asian selventämiseksi jaottelun kahden tyyppisiin demokratia-käsityksiin. Yhtäältä on olemassa bonapartistinen (mikä sana viittaa Napoleonin hallintotyyliin) demokratiakäsitys. Se on kansanvaltaa, jossa kansan enemmistöön tukeutuva johtaja (tai puolue) hallitsee. Yleensä bonapartistinen kansanvalta johtaa pyrkimykseen ikuistaa oma valta ja eliminoida kilpailijat. Se johtaa vaalien manipulointiin, vapaa tiedonvälityksen ehkäisemiseen sekä hallituspuoluetta (ja sen mahdollisia apu-puolueita) suosivaan tiedonvälityksen sensurointiin, yleensä lisäksi voimakkaaseen hallituspuolueen politiikan isänmaallisuutta korostavaan propagandaan. Nykymaailmassa on paljon bonapartistista demokratiaa.
Kokonaan toisenlainen demokratiakäsitys on niillä, jotka suhtautuvat poliittisiin erimielisyyksiin Voltairen kuuluisan tokaisun hengessä: ”Olen kanssasi täysin eri mieltä, mutta olen valmis kuolemaan puolustaakseni sinun oikeuttasi esittää mielipiteesi”. Asetankin Bonapartistisen demokratia-käsityksen vastinpariksi tämän pluralistisen demokratia-käsityksen. Siinä on kysymys ihmisoikeus-pohjaisesta demokratiasta, joka antaa kaikille argumenteille oikeuden mittauttaa suosionsa näkemysten vapaassa kilpailussa vapaissa ja manipuloimattomissa vaaleissa ja äänestyksissä.
Think global, act local; ajattele globaalisti, toimi paikallisesti, on edellä mainitun Marshal McLuhanin iskulauseen lisäksi toinen lentävä lause, johon tiivistyi 60-lukulaisen edistyksen yhteiskunnallinen ymmärrys. Tänä päivänä sillä täytyy tarkoittaa sitä, että ymmärrämme oikein valtioiden (tai kansallisvaltioiden, jos niin halutaan) roolin globaalissa kylässämme. Sillä valtiot eivät ole kadonneet, eivätkä ole missään ajateltavissa olevassa tulevaisuudessakaan katoamassa.
Sellainen nationalismi, joka vieroksuu kansainvälisiä ja ylikansallisia insituutioita, on aikamme keskeisten vaatimusten kannalta hirvittävä väärinkäsitys. Kosmopoliittisen demokratiakäsityksen lisäksi, joka korostaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta, me tarvitsemme ehdottomasti tietoisuuden siitä, että yhteisöllisen elämän demokraattisen hallinnan vaatimus ulottuu kaikille tasoille globaalista kansalliseen ja ylikansalliseen, ja kansallisen tason sisällä paikalliseen ja alueelliseen. Kansallinen, merkityksessä valtiollinen, tulee kuitenkin säilymään oleellisen tärkeänä ja erittäin vastuullisena demokratian tasona niin pitkälle tulevaisuuteen kuin silmä siintää. Se jakaa suvereenisuutta sekä kohti paikallista tasoa että kohti globaalia tasoa.
Globaalit, ylikansalliset ja kansainväliset demokraattiset instituutiot luodaan valtioiden välisin sopimuksin. Valtioiden kansalaiset ovat vastuussa siitä, miten valtiot käyttäytyvät tuota sopimusrakennelmaa luotaessa ja täydennettäessä. Nyt jos koskaan on tärkeätä ymmärtää, että kansallisella demokratialla (ja siksi valtioiden kansalaisilla) on globaali vastuu siitä minkälaisia globaaleja, ylikansallisia ja kansainvälisiä instituutioita ylläpidetään ja kehitetään, ja minkälaista politiikkaa niissä harjoitetaan.
Palaan nyt kysymykseen, kumpaa Uusi vaihtoehto ryhmän temppu oli: demokratian loukkaamista vai demokratian puolustamista.
Yhdistykset, puolueetkin ja myös eduskuntaryhmät ovat vapaaehtoisia yhteenliittymiä. Niistä eroaminen on myös katsottava demokratiassa jokaisen oikeudeksi ilman, että joutuu syytetyksi demokratian loukkaamisesta. Erolla ihminen vain ilmaisee, että ne pelisäännöt, joihin sitoutui liittyessään yhteisöön, eivät häntä enää sido. Perussuomalaisten retoriikka ja eronneiden syyllistäminen demokratian nimissä on siis silkkaa lööperiä.
Oliko Uusi vaihtoehto ryhmän perustaminen demokratian puolustamista? No eipä juuri, ellei sitten ajattella sitä, että puolueen kannattajille ja tuleville äänestäjille tehtiin kerralla selväksi, että puolueessa on ollut kaksi siipeä. Ulkopuolelta katsoen tyhmä ja tosityhmä siipi; sisäpuolelta katsoen rajuun nationalistiseen retoriikkaan uskova siipi ja pragmaattisempi enemmistö, joka on kokenut rajuun retoriikkaan uskovat (ns. nuivat) häiriköiksi, jotka pilaavat puolueen menestymisen mahdollisuudet. Jos demokratian puolustamisena pidetään sitä, että ihmisille annetaan mahdollisuus äänestää joko tyhmiä tai tosityhmiä, niin silloin Uusi vaihtoehto on edistänyt demokratiaa. Mutta miksi kansalaisten pitäisi äänestää minkään asteisen tyhmyyden puolesta?
Pääministeri Juha Sipilää on lehdistössä juhlittu näytelmän voittajana ja sankarina. Jos sankaruutta arvioidaan demokratian näkökulmasta, hänen sankaruutensa asettuu kuitenkin outoon valoon. Valtiosäännön kirjaimen näkökulmasta Sipilä ei tosin rikkonut mitään pelisääntöjä, mutta demokratian hengen näkökulmasta perussuomalaisten hajoaminen olisi ollut reilua tulkita sellaiseksi hallituspohjan hajoamiseksi ja koko puoluekentän uudistumiseksi, että kansalaisia kohtaan olisi ollut reilua ehdottaa järjestettäväksi uudet vaalit. Demokratialle ei ole hyväksi, että pelimiestä juhlitaan sankarina.
Tuon näytelmän yhdessä vaiheessa sekä Juha Sipilä että valtiovarainministeri Petteri Orpo puhuivat paljon arvoista. Molemmat ovat keskeisesti vastuussa siitä, että prosessista lopulta tuli täysin arvoton näytelmä.