Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen kaivanut kirjahyllystä kauan sitten ostamani kirjan ja todennut sen olevan edelleen ajankohtainen. Nyt kyseessä on Eric Hobsbawmin kirja The Age of Extremes (Abacus 1995). Se on julkaistu myös suomeksi nimellä Äärimmäisyyksien aika (Vastapaino 1999).
Eric Hobsbawmin maine historioitsijana perustuu hänen valtavaa trilogiaansa, joka muodostuu kolmesta järkäleestä: The Age of Revolution, 1789-184, The Age of Capital, 1848-1875, ja The Age of Empire 1875-1914. Jokaisen teoksen volyymi on samaa luokkaa kuin nyt käsillä olevan kirjan, jossa on yli 600 sivua. Kaikkia näitä kirjoja myydään edelleen edulliseen hintaan tyylikkäinä paper back -painoksina.
Konservatiivisen Britanniassa ilmestyvän Spectatorin mukaan Hobsbawmia voidaan ”täydellä syyllä pitää suurimpana elävistä historioitsijoistamme – ei vain Britanniassa, vaan koko maailmassa”. Tämä arvion lehti vuonna 1995 Hobsbawmin viimeisimmän kirjan ilmestyttyä. Hän kuoli vuonna 2012 Lontoossa 93 vuoden ikäisenä. Spectatorin arvio tekee Hobsbawmista sitäkin kiinnostavamman, koska tämä oli ollut koko aikuisen ikänsä aina vuoteen 1991 Englannin kommunistisen puolueen jäsen.
Kun Hobsbawm tarkastelee, kuten hän on sen nimennyt, ”lyhyttä 1900-lukua” vuodesta 1914 vuoteen 1991 hänellä on näkökulma. Se poikkeaa useimpien historioitsijoiden näkökulmasta, jotka eivät ole osoittaneet paljoakaan ymmärtämystä Lokakuun vallankumousta, Neuvostoliittoa ja kommunismia kohtaan. Hobsbawmin asenne niihin on sen sijaan empaattinen ja ymmärtämään pyrkivä, mutta samalla kriittinen, ei siis lainkaan varauksettoman sympaattinen ja puolusteleva, saati ihannoiva.
Hobsbawmin kommunismin laatu, joka poikkeaa täysin yleisistä kommunistisuuden mielikuvista, olisikin itse asiassa mainio väitöskirjatutkimuksen aihe. Hän suhtautui romanttisesti vanhoihin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin marxisteihin. Leniniä kohtaan hänellä on ambivalentti asenne: paljon ihailua, paljon kritiikkiä.
Hobsbawmin historioitsijan laatua kuvatkoon lainaus johdantoluvusta hänen tässä käsillä olevassa kirjassaan: ”Uskonnolliset ja ideologiset vastakkainasettelut, jonkalaisia vuosisatamme on ollut täynnä, muodostavat barrikaadeja historioitsijan tielle, jonka tärkein tehtävä ei ole arvostella ja lausua tuomioita, vaan ymmärtää sellaistakin mitä meidän on vaikea käsittää.” Tämä ei Honsbawmilta ole vain poliittisesti korrektin maksiimin toistamista, vaan hänellä sen mukainen aito eetos läpäisee koko 1900-luvun tapahtumien tarkastelun.
Ehkä tärkein syy, miksi Hobsbawmia kannattaa edelleen lukea, on metodi, jolla hän hahmottaa historiaa – ja historioitsijan tehtävän. Hän jaksottelee tarkastelemansa historialliset ajanjaksot ja perustelee jaksotuksensa. Tämä näkyy selvästi jo hänen suuressa trilogiassaan, joissa hän on käsitellyt erikseen aikaa 1789-1848 vallankumouksen aikana, vuosia 1848-1875 pääoman aikana ja ajanjakasoa 1875-1914 imperiumien aikana. Hobsbawmin näille aikakausille antamat nimet kertovat selvästi, mitä ilmiötä hän pitää kullekin aikakaudelle leimaa antavana. Ilmiön esiintymisen aikarajat liittyvät luontevasti mullistaviin tapahtumiin tai kehityskulkuihin.
Hobsbawm on kehityksen tai, jos niin halutaan sanoa mieluummin, historiallisten prosessien etenemisen tarkastelija. Hänen intohimonsa on ymmärtää, miksi asiat menivät niinkuin ne menivät. Varhaisempikin historiankirjoitus on yleensä kiinnittänyt huomiota poliittisten toimijoiden, olletikin hallitsijoiden ja ruhtinaiden, motiiveihin. Tämän takia heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa kuten hyveellisyys tai vallanhalu kuvataan usein perusteellisesti. Hobsbawm menee syvemmälle. Hän ei ole vain historiallisten näytelmien kronikoitsija, vaan sosiaalihistorioitsija ja kulttuurihistorioitsija. Hänen otteensa on sosiologinen; jos se on marxilainen, niin se on sitä sanan parhaassa merkityksessä.
”Lyhyen 1900-luvun” historiankin Hobsbawm jakaa toisistaan selvästi erottuviin ja ilmaisevasti nimettyihin ajanjaksoihin. Katastrofin aikaa 1914-1947 ensimmäisen maailmansodan alusta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, seuraa vuosiin 1947-1973 sijoittuva kultakausi. Vuodesta 1973 alkaa maanvyörymä tai luisu (landslide), jonka historiaa Hobsbawm seuraa Neuvostoliiton hajoamiseen eli vuoteen 1991.
Katastrofien aika viittaa tietysti kahteen maailmansotaan, mutta ennen kaikkea aika oli katastrofi 1800-luvun liberaalin yhteiskunnallisen järjestyksen ja liberaalin politiikan näkökulmasta. Ensimmäinen maailmansota pani liikkeelle Lokakuun vallankumouksen myötä prosessin, kommunististen valtioiden synnyn ja leviämisen, joiden piirissä oli parhaimmillaan kolmannes ihmiskunnasta.
Aika yleisesti ajateltaneen, että Lokakuun vallankumous oli vain kurinalaisen joukon suorittama vallankaappaus, jossa alkuperäinen vallankumous ”varastettiin” Kerenskin väliaikaiselta hallitukselta. Hobsbawm näkee asian toisin. Bolshevikit lupasivat rauhan ja maareformin; ja pitivät lupauksensa. Siinä mielessä se oli aito ihmisten tarpeista noussut sosiaalinen vallankumous. Se, että maareformi myöhemmässä Neuvostoliitossa petettiin väkivaltaisella kollektivisoinnilla, on oma historiansa, jonka ei pidä antaa hämärtää sitä, mikä oli Lokakuun vallankumouksen käyttövoima. Hobsbawm kiinnittää huomion siihenkin, että myös Kiinankin kommunistinen vallankumous syntyi ja eteni samalla logiikalla.
Fasismi oli kommunismin lisäksi toinen katastrofi 1800-luvun liberalismin näkökulmasta. Monet näkevät sen synnyn reaktiona Lokakuun vallankumoukseen. Hobsbawm katsoo syvemmälle ja etsii fasismin alkuperän 1800-luvun nationalistisista ja rasistisista aatteista, jotka kokivat sekä liberaalin demokratian että ehkä erityisesti työväenliikkeiden nousun uhkana kansalliselle eheydelle, mikä fasistisoituvalle nationalismille oli tärkein arvo. Fasismi ei ollut kuin osittain kaipuuta menneeseen feodaaliseen yhteiskuntaan. Se oli (ja on) modernin ajan, joukkojen politiikan ajan, kansanliike-pohjainen aate, mutta ei tahdo sopeutua demokraattiseen pluralismiin.
Fasismin, erityisesti kansallissosialismin, aikaansaaman lopullisen katastrofin tuottamiseksi tarvittiin ensimmäinen maailmansota, sen jälkeen epäonnistunut Versaillesin rauha ja 1920-30 lukujen taloudellinen lama. Niiden seurauksena valtaan päässyt kansallissosialismi vei fürer-periaatteeseen nojanneen totalitarismin, korskean nationalistisen rotuopin, juutalaiset ihmiskunnalle vaaraksi demonisoivan antisemitismin ja militarismin ”valtavirtaistamisen” äärimmäisiin muotoihin.
Toisen maailmansodan voitto saatiin ensisijaisesti Neuvostoliiton valtavien uhrauksien ansiosta, vaikka läntinen elokuvateollisuus korosti vuosikymmeniä Bretagnen maihinnousun merkitystä ja USA:n tuloa mukaan myös Euroopassa käytyyn sotaan. Oleellista, ei vain voiton kannalta, vaan sodanjälkeisen yhteiskunnallisen kehityksen kannalta, minkä tarkastelulle ja älykkäille havainnoille Hobsbawm uhraa paljon tilaa, oli Neuvostoliiton ja länsi-liittoutuneiden yhteistyö sodassa.
Vuosien 1947-1973 kulta-aika ei olisi syntynyt ilman tuota sodanaikaista yhteistyötä, vaikka maailma pian jakautui USA: johtamaan ”vapaaseen maailmaan” ja Neuvostoliiton ympärille ryhmittyneeseen ”sosialistiseen leiriin”. Kulta-aika tarkoitti työväenliikkeen edustuksen vakiintumista ja normalisoitumista läntisissä demokratioissa ja hyvinvointivaltioiden rakentamista.
Olen itse usein ajatellut, että Neuvosto-Venäjällä/Neuvostoliitolla on ollut kaksi totuuden hetkeä, jolloin se on valinnut väärin. Ensimmäinen oli välittömästi Lokakuun vallankumouksen jälkeen kun maareformi oli tehty. Silloin oli avoinna ”mahdollisuuksien ikkuna” monipuolue-demokratian ja toisenlaisen ”reaalisesti olemassa olevan sosialismin” rakentamiselle. Toinen kohtalokas valintatilanne oli toisen maailmansodan jälkeen, jolloin itäisen keskieuroopan sovietisointi olisi saanut jäädä suorittamatta. Hobsbawm ei näillä mahdollisuuksilla spekuloi, mutta tällainen kontrafaktuaalinen pohdiskelu ei olisi ollut hänelle vierasta. Siihen viittaa kaikki se, mitä hän kertoo näistä ratkaisevista vaiheista.
Hobsbawmin ”reaalisosialismin” kehityksen kuvaus avaa aidon, eikä vain propagandististisesti, realistisen perspektiivin ymmärtää, miksi komentotalous ja komentopolitiikka oli mahdollisia vakiinnuttaa ja institutionalisoida neuvostoliittolaiseksi todellisuudeksi. Se avaa ymmärtämään, miksi ne olivat muutamina alkuvuosikymmeninä taloudellisella kasvulla ja poliittisella vakaudella mitattuina menestystarina; ja miksi ne lopulta ”pysähtyneisyyden vuosikymmenien” jälkeen johtivat Neuvostoliiton sisältä päin tapahtuneeseen hajoamiseen.
Hobsbawmin Äärimmäisyyksien aika on sydänverellä kirjoitettu kirja. Suurta trilogiaansa kirjoittaessaan Hobsbawm oli ollut ns. normaali historioitsija, joka on tutkimuskirjallisuuden ja arkistojen varassa. Käsillä olevassa kirjassa on kysymys aikakaudesta, jonka hän oli itse elänyt lähes alusta lähtien ja jossa hän sanoo olleensa ”osallistuva havainnoitsija”.
Kun Hobabawm vertaa ”lyhyen 1900-luvun” loppua sen alkuun hän sanoo, että on siirrytty laadullisesti toisenlaiseen maailmaan ainakin kolmessa suhteessa. Se ei ole enää Eurooppa-keskeinen. Sitä leimaa kiihtyvä globalisoituminen ja samalla julkisten instituutioiden ja ihmisten kyvyttömyys tulla toimeen tämän tosiasian kanssa. Kolmas ero on kulttuurissa, jota Hobsbawm katsoo surullisin silmin.
Hän toteaa, että yhteiskunta, joka koostuu toisistaan irrallisista itseensä keskittyneistä ihmisistä, ja jotka hakevat vain omaa mielihyväänsä, on aina ollut implisiittisesti kapitalistisen talouden teoriassa. Se kuitenkin merkitsee, että varsinkin yhteiskuntana ihmiset ovat hukanneet kartat ja maamerkit, joiden avulla suunnistaa tulevaisuuteen. ”Vuosisata ei pääty hyvin.”
Vaikka Hobsbawmin yhteenveto on surullinen, kirja ei jätä pessimistiseksi. Päinvastoin. Kaikesta hänen kirjoittamastaan ei tarvitse, eikä voi, olla yhtä mieltä. Se on kuitenkin kirja, joka aivan poikkeuksellisella tavalla auttaa ymmärtämään, mistä olemme tulleet; ja se avaa paljon perspektiivejä siihen, mihin meidän tulisi mennä ja miten.