”Oliko kolmas tie harha-askel Euroopan sosiaalidemokraateilta?” kysyi Petri Jämsän otsikko Kansan Uutisten Horisontti-palstalla 25.5. Jutun ehdoton ansio on, että se ottaa esille tärkeän kysymyksen, mutta jäikö jutun kaikki ansio siihen?
En minäkään pidä Anthony Giddensin kirjaa vuodelta 1998 The Third Way – The Renewal of Social Democracy mitenkään erityisen viisaana yhteiskunta- ja politiikka-analyysina, mutta ei se myöskään ole vailla ansioita. Jos Petri Jämsän tulkinta Giddensin suosituksista oli: ”sosiaalidemokraateistakin oli määrä kuoriutua markkinakieltä puhuvaa kevytoikeistoa, joka pyrkii puhuttelemaan työväenluokan lisäksi kulutusvalinnoilla identiteettiään rakentavia porvarillisia individualisteja”, hänen tulkintansa on mielestäni aivan liian pahantahtoinen.
Kyllä Giddens halusi vahvistaa sosiaalidemokratian identiteettiä vasemmistolaisena liikkeenä; olkoonkin, että nimenomaan keskusta-vasemmistolaisena. Giddens samaistuu siihen varsin arvostettavaa britti traditioon, joka pitää sosiaalidemokratiaa liberalismin ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ihanteita loppuun saattavana poliittisena aatteena ja liikkeenä, ei siis liberalismin kumoavana, vaan sen ylittävänä ja sitä loogisesti täydentävänä liikkeenä (Katso tästä aiheesta esim. Anthony Wrightin kirjaa Socialisms). Giddens ymmärsi kirjassaan varsin hyvin Labour puolueen roolin ja historialliset ansiot Ison Britannin hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa. Erittäin mielellään ja ahkerasti hän viittasi tässä suhteessa myös Skandinavian maiden sosiaalidemokratiaan. Ja ulkopuolelta katsoenhan Suomikin luetaan usein Skandinaviaan.
Siinä Jämsä on täysin oikeassa, että Britannian Uuden Labourin ”kolmas tie” innosti sosiaalidemokraatteja kaikkialla Euroopassa, joka sinnitteli mm. rautarouva Thatcherin jäljiltä uusliberalismin kylmässä syleilyssä. Hänen juttunsa otsikko-kysymyksen kohdistaminen Euroopan sosiaalidemokratiaan on sikäli täysin oikeutettua. Mutta oliko se harha-askel? Entäpä jos se olikin askel oikeaan suuntaan, mutta seuraavat askeleet vain jäivät, ja ovat jääneet ottamatta? TonyBlair sotki maansa 2000-luvun alussa USA:n sotapolitiikkaan Lähi-Idässä ja menetti sen seurauksena arvostuksensa vasemmiston silmissä sekä Saksassa että Pohjoismaissa. Pelkään pahoin, että tuon katastrofaalisen sotapolitiikan seurauksena myös Blairin ”kolmas tie” joutui omituiseen valoon ja on siksikin jäänyt vaille kehittelyä.
Blairin New Labour -uudistus tiivistyi puolueen sääntöjen muuttamiseen. Säännöistä poistettiin talouselämän laajan kansallistamisen tavoite (clause four). Meillä, ja osin myös Isossa Britanniassa, sääntömuutosta uutisoitiin Labourin luopumisena sosialismista. Tulkinta oli tietysti luonnollinen sitä taustaa vasten, että vanhassa kautskylaisessa sosiaalidemokratiassa ja neuvosto-marxismissa sosialismi oli tarkoittanut nimenomaan tuotantovälineiden valtiollista omistusta. Mutta varsinkin britti-traditiossa on ollut paljon sellaisia sosialismeja, joissa sosialismi on liberalismin poliittiseen taloustieteeseen kriittisesti suhtautuva poliittinen filosofia, eikä siis ainakaan ensisijaisesti talousjärjestelmä. Siis vaikka Labour poisti kansallistamisen tavoitteen säännöistään, se ei välttämättä luopunut sosialismista.
Minun teesini on, että ideologisesti ja teoreettisesti Britannian Labour lähti oikealle tielle. Viimeistään vuonna 1989 kaikille oli käynyt ilmeiseksi, että yritys rakentaa sosialismia Kautskyn ja Leninin oppien mukaisesti oli ollut historiallinen virhe. Stalinin gulagit olivat olleet vain looginen seuraus uskosta totaaliseen valtiollistamiseen (Kautsky), mikä puolestaan ei olisi ollut mahdollista ilman yhden puolueen diktatuuria ja totalitaristista politiikkaa (Lenin). Jo kylmän sodan aikana tämä ymmärrettiin selvästi mm. eurokommunistien piirissä. Esimerkiksi Italian kommunistisen puolueen ideologiset johtajat puhuivat historiallisesta kompromissista.
Vasemmiston valittavana oli siis asiallisesti vain se demokraattinen tie, jolla mm. Britanniassa ja Pohjoismaissa oli jo rakennettu hyvinvointiyhteiskunnat. Ne oli kuitenkin saanut aikaan mielipide-hegemoniallaan, painostuksellaan ja parlamentaarisella toiminnallaan sellainen vasemmisto (ammattiyhdistysliike ja vasemmistopuolueet), jolla ei ollut ollut kunnollista teoriaa hyvinvointiyhteiskunnasta, ja joka kuvitteli tavoittelevansa perimmältään jotakin muuta. Giddens tunnustaa kirjassaan, että jo kauan sosiaalidemokratiaan liitetty käsite ”kolmas tie” oli teoreettisesti sekava, ja kylmän sodan aikaan liittyvänä pahasti harhaanjohtavakin. Hän antaa ymmärtää, että käsite otettiin uusiokäyttöön lähinnä iskevyytensä takia. Oleellista oli se, mitä työväenpuolueesta haluttiin tehdä: New Labour, nykyaikainen vasemmistopuolue.
Giddensin kirjan alaotsikko on The Renewal of Social Democracy. Sana renewal on monimerkityksellinen. Se voi tarkoittaa esim. talon palauttamista entiseen loistoonsa tai vain sen täydellistä peruskorjausta tulevaa käyttöä varten. Minusta Giddensin kirjan suurin ongelma on, että uudistamisen innossaan se ei kunnioittanut tarpeeksi oman maansa menneisyyttä. Giddens hylkää käsitteen sosialismi aivan samasta syystä kuin sen oli hylännyt suurin osa läntistä maailmaa Neuvostoliiton elinaikana; Neuvostoliitto oli ominut sen oman yhteiskuntajärjestelmänsä nimeksi; ja saanut voimansa ansiosta maailman hyväksymään oman tulkintansa ainoaksi oikeaksi. On kuitenkin olemassa vahva britti perinne (ja myös ranskalainen perinne), jossa sosialismi ei ole koskaan tarkoittanut mitään Neuvostoliittoa muistuttavaakaan; ja joka varsinkin toisen maailmansodan jälkeen suhtautui Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään täysin torjuvasti.
Vasemmiston ideologian uudistamisena New Labour -projekti jäi siis kesken. Klassinen kiistakysymys marxilaisuuden piirissä oli ollut, voidaanko sosialismia ryhtyä rakentamaan ennen kuin porvarillinen (kapitalistinen) yhteiskunta on täysin kehittynyt. Vaikka kysymys ei ole aivan järjetön, se on ollut ja on mielestäni väärin asetettu. Jos sosialismi ymmärretään siten, että se on poliittinen filosofia, joka perustuu ihmisten peruuttamattoman ja jatkuvasti lisääntyvän keskinäisen riippuvuuden tiedostamiselle ja kaikkien ihmisten tasa-arvon kunnioittamiselle, sosialistiseen arvomaailmaan perustuvaa politiikkaa sekä yhteiskunnan ja sen instituutioiden kehittämistä voidaan harjoittaa kaikissa yhteiskunnissa. Epädemokraattisissa oloissa ensimmäisen tehtävän on aina oltava demokraattisen yhteiskunnan aikaansaaminen.
Nykyajan vasemmistolaisuus ei voi olla muuta kuin sosiaalista demokratiaa, social democracy. On suuri harmi, että alulle pantu tärkeä New Labour uudistus hukkui Tony Blairin sotapolitiikkaan. Vieläkin harmillisempaa on, että Brexitin ehkä lopullisen toteutumisen myötä Iso Britannia ja sen vasemmiston rikas poliittinen kulttuuri ja aatehistoria ovat joutumassa meidän muiden eurooppalaisten katseilta katveeseen.