Helsingin Sanomissa on tänään 11.5.2022 Erkki Tuomiojan erinomaisesti ajoitettu Vieraskynä-kirjoitus ”Suomen Nato-jäsenyys ei muuta historiaa eikä maantiedettä”.
Tuomioja on ollut viime kuukausina maamme liittoutumattomuuteen perustuneen turvallisuuspolitiikan näkyvin puolustaja. Nyt kun hallitus ja tasavallan presidentti varustautuvat jättämään juuri näinä päivinä Suomen Nato-hakemuksen, hän on katsonut aiheelliseksi ja ajankohtaiseksi samanmielisten päivittää kantansa turvallisuuspolitiikan keskeisiin asioihin. Tämä on käsittääkseni se syy, joka on saanut Tuomiojan tarttumaan kynään.
Tuomioja toteaa – happamasti tottakai– että ”mitään muuta vaihtoehtoa ei haluttu enää selvittää ja eduskunnalle annetun ajankohtais-selonteon tarkoitus oli kerätä ja varmistaa mahdollisimman laaja kannatus Suomeen Natoon liittymiselle”. Jos Tuomioja tämän jälkeen toteaa siinä onnistutun niin loistavasti, että se on jättänyt hänelle itselleenkin ainoaksi vaihtoehdoksi mahdollisimman laajan tuen hankkimisen valitulle linjalle, niin onko se häneltä tärkeän asian pettämistä? Onko hän tuuliviiri?
Ei ole. Jos Suomi liittyy Natoon, niin turvallisuuspolitiikkaan vakavasti suhtautuvien ihmisten näkökulmasta on tärkeätä ensinnäkin, että asiasta vallitsee mahdollisimman laaja konsensus. Ehkä vielä tärkeämpää on se, missä asennossa Natoon mennään ja mitä siellä tehdään.
Hesari on liittänyt Vieraskynään Tuomiojan kuvan, jossa tämän rinnassa on nyt tutun rauhanmerkin rinnalla Naton merkki. Onko piirtäjä Lasse Rantanen halunnut irvistellä Tuomiojan epäjohdonmukaisuudelle vai kuvittaa ristiriitaisen tilanteen tuskaisuutta rauhanaktivistille?
Rauhanmerkin tilasi omaksi tunnuksekseen vuonna 1958 käynnistynyt englantilainen Campaign for Nuclear Disarmanent. Vietnamin sodan aikana siitä tuli kaikkialla maailmassa tunnettu yleinen rauhanmerkki. Suomeen rauhanmerkin toi vuonna 1963 perustettu Sadankomitea, joka samalla elvytti maassamme uskonnollisesti ja poliittisesti – ennen kaikkea suurvalta-poliittisesti! – aidosti sitoutumattoman rauhanliikkeen.
Nykyisin puhutaan paljon sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä ikäänkuin se olisi jonkin aina kanssamme ollut ikuinen hyvä. Totuus on kovin toisenlainen. Vielä 1800-luvulla valtiot olivat ruhtinaiden ja aristrokraattien omaisuutta, joiden alueista ja muista resursseista käytäviä sotia pidettiin luonnollisina ja itsestään selvinä. Tarvittiin kaksi maailmansotaa 1900-luvulla, aseiden tuhovoiman mieletön kehitys, demokratian selvä edistyminen, erittäin paljon aktiivista kansalaisjärjestö-toimintaa sekä runsaasti viisasta diplomatiaa ennen kuin saatiin aikaan YK:n peruskirja vuonna 1945.
Se ja lukuisat YK:n sopimukset määrittelevät sen, mitä on sääntöpohjainen maailmanjärjestys. Sen mukaan sotaan ryhtyminen on rikos. Jos YK:n jäsenvaltio joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, sen tulee välittömästi alistaa tapahtunut YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi. Turvallisuusneuvoston tehtävä on päättää niistä legitiimeistä toimenpiteistä, joihin kansainvälisen yhteisö ryhtyy rauhan palauttamiseksi.
YK:n peruskirjan määrittämä – ja samalla YK:n jäsenvaltiota velvoittava – sääntöpohjainen maailmanjärjestys on ollut huikea edistysaskel ihmiskunnan historiassa.
Maailman raadollisuutta, mutta samalla realismia heijastaa, että turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenestä vain kymmenen on vaihtuvia. Maailmansodan voittajavaltiot, USA, Britannia, Ranska, Neuvostoliitto ja Kiina, jotka sittemmin kaikki ovat myös ydinasevaltioita, nimettiin turvallisuusneuvoston pysyviksi jäseniksi.
Ydinaseet kehittyivät hyvin nopeasti. Jo 1960-luvulla kilpavarustelussa saavutettiin MAD-taso (Mutually Assured Destruction). Sen jälkeen kaikki ydinasevaltiot hankkivat niitä lisää, runsaasti. Ajoittaisista ydinase-riisunnan menestyksistä huolimatta nykyisin olemassa olevien ydinaseiden määrä riittää maapallon kaikkien ihmisten ja eläinten moninkertaiseen tuhoamiseen. Tässä suhteessa ihmiskunnan tilanne ei siis ole vain ase-teknologisesti MAD; se on kirjaimellisesti mad, siis järjetön myös eksistentiaalisesti.
Nato on ydinase-ajan luomus. Kenenkään Suomen Nato-jäsenyyteen jo vuosikymmeniä uskoneen tai kenenkään, joka on ryhtynyt kannattamaan Nato-jäsenyyttä vasta viime kuukausien aikana, ei pidä uskoa, että Suomen Nato-jäsenyys olisi erityisen turvallinen ratkaisu, tai edes turvallisempi kuin sotilaallisen liittoutumattomuuden jatkaminen.
Nato syntyi, koska Neuvostoliitto oli valloittanut toisen maailmansodan loppuvaiheessa Itä-Eurooppan. Se syntyi siitä pelosta, että Neuvostoliitto yrittäisi levittäytyä myös Länsi-Eurooppaan. Tilanne oli äärimmäisen hämmentävä ennen kaikkea siksi, että sekä Neuvostoliitossa että lännessä oli ihmisiä, joiden mielestä Neuvostoliiton, tai ainakin sen poliittisen vaikutusvallan ja ideologian, leviäminen länteen olisi ollut suotavaa.
Vaikka YK:n perustamisen myötä ihmiskunta oli astunut turvallisuuspoliittisesti uuteen aikaan, Naton ja sittemmin perustetun Varsovan liiton myötä maailmaan jäi siis samanaikaisesi elämään myös 1800-luvun ns. realistisen koulukunnan turvallisuuspoliittinen filosofia ”jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan”.
Idän ja lännen välinen kylmä sota – toisin sanoen hillitön varustelukilpailu ja molemminpuolinen aktiivinen informaatio-vaikuttaminen – loppui Berliinin muurin murtumiseen ja pari vuotta myöhemmin Neuvostoliiton hajoamiseen. Lännessä joudutaan vielä tekemään paljon katumusharjoituksia sen vuoksi, että tässä vaiheessa päästettiin liikkeelle kehitys, jossa Venäjä asetettiin – ja se asettui itse – entisen Neuvostoliiton paikalle Itä-Eurooppaan laajenevan Naton viholliseksi ja pelkojen kohteeksi.
Maailmalla ei enää ole varaa sellaiseen turvallisuuspolitiikkaan, joka olettaa ja tarvitsee sotilaallisen vihollisen. Kestävä taloudellinen kehitys tarvitsee mukaan kaikki maat ja kaikkien maiden resurssit. Kestävä ekologinen kehitys edellyttää maailman kaikkien maiden osallistuvan erittäin kurinalaisiin ohjelmiin, joilla luonnonvarojen hyödyntämiselle asetetaan kaikkialla sellaiset rajat, että ne mahdollistavat maapallon jättämisen asuttavana myös tuleville sukupolville.
Nämä ovat itsestään selviä tosiasioita. Mitä ne tarkoittavat tämän päivän välittömässä käytännössä?
Mitä ne tarkoittavat suhteessa Ukrainan sotaan? Ainakin tappamisen olisi loputtava. Mutta ei riitä, että lännen olisi alettava vetää Venäjää mukaan globaaleihin kestävän kehityksen ohjelmiin. Venäläisten on myös itse alettava haluta sitä.
Ukrainan sota on hirvittävä ja traaginen erehdys. Kyetäkseen selviytymään siitä henkisesti venäläisten on kyettävä tekemään tiliä maansa koko 1900-luvun historiasta, ei vain maansa lähihistoriasta, sillä Ukrainan sota jatkaa sitä kulttuuria, jonka rujoista piirteistä Venäjä ei ole kyennyt vapautumaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosikymmeninä.
Minkä perusratkaisun Suomi sitten valitseekin näinä päivinä itselleen, maan johdon on kyettävä lähiviikkoina ja lähivuosina globaalisti inklusiiviseen turvallisuuspoliittiseen ajatteluun. Rauhanliikkeen viisautta tarvitaan juuri nyt poikkeuksellisen paljon.
Totean varmuuden vuoksi, että Tuomiojan rinnassa oleva rauhanmerkki on poliittisen pasifismin merkki. Absoluutti-pasifismin, siis sellaisen joka kieltäytyy ehdoitta kaikesta voimankäytöstä, kansainvälinen merkki on katkaistu kivääri.