Suvi-Anne Siimes oli Vasemmistoliiton puheenjohtaja vuosina 1998 – 2006. Nykyisin hän on Työeläkevakuuttajat ry:n toimitusjohtaja. Hän on myös Helsingin Sanomien kolumnisti. Eilen tiistaina 2.1. hänen kolumninsa otsikko oli ”EU-politiikkaa olisi hyvä suunnitella vaalikausien yli”.
Kolumnin toinen pääviesti oli, että kannattaisi tavoitella hallituksen ja opposition rajan ylittävää pohdintaa, vaikkei täydellistä konsensusta tavoiteltaisikaan. EU-politiikkaa tulisi siis Siimeksen mielestä harjoittaa kohtuullisessa määrin kansallisesti yksituumaisesti ja pitää katse myös lähivuosia kauempana. Kannatan lämpimästi!
Siimeksen kolumni sivuaa osittain hänen omaa vastuualuettaan työssä, sillä onhan työeläke-järjestelmien kehittyminen tietysti jossakin määrin EU-asiakin. Toistaiseksi kuitenkin lähinnä niin sanottujen best practices vertailujen näkökulmasta. Sosiaalisen Euroopan idean saadessa lisää tuulta siipiensä alle tilanne voi muuttua; ja toivottavasti muuttuukin. Tämä hänen kolumninsa on kuitenkin tulkittava ensisijaisesti entisen poliitikon ja nykyisen kansalaisen puheenvuoroksi.
Siimes ylistää suorastaan runollisesti joulun välipäiviä, jolloin maailman ympärillä rauhoittuessa voi syventyä rästiin jääneisiin asioihin – tai, minä lisäisin, esimerkiksi tavallista vaativampiin intellektuaalisiin harrastuksiin vaikkapa poliittiseen historiaan ja filosofiaan. Siimes oli käyttänyt tuota aikaa kaivamalla esiin Ranskan presidentti Emmanul Macronin syyskuussa pitämän ja paljon huomiota osakseen saaneen linjapuheen.
Siimes kirjoittaa, että hänen huomionsa vangitsi puheessa useaan kertaan mainittu vuosiluku 2024, joka oli vilahdellut myös toisen ”unelmakauppiaan” Saksan meppitaustaisen puheenjohtajan Martin Schulzin puheissa. Schulzhan on Macronin tavoin peräänkuuluttanut Euroopan unionin syventämistä vastauksena sen ja EU-maiden yhteisiin ongelmiin. Schulz myös taivuttelee vaalitappion kärsinyttä puoluettaan – etenkin sen nuorisosiipeä, kuten Siimes toteaa – sittenkin jatkamaan yhteistyötä kristillisdemokraattien ja Angela Merkelin kanssa juuri EU:n kehitys- tai kehittämisnäkymiä argumenttina käyttäen.
Siimes toteaa, että hallitus-oppositio rajan ylittävä yhteinen pohdinta oli meidän suomalaisen EU-politiikkamme vahvuus unioni-jäsenyytemme kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Se tuotti hyvää tulosta kansallisesti, mutta myös sen panoksen näkökulmasta, minä lisäisin, jonka Suomi kykeni tarjoamaan unionin kehittämiselle.
Dramaattisesti, mutta alkaneen vuoden symbolisen merkityksen ilmeisen hyvin muistaen, Siimes sanoo, että kansallisen näkökulman ala oli kovin suppea Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina, jolloin maa ajautui kipeään sisällissotaan. Konsensus on siis kannattanut, konsensuksen puute on pahimmillaan johtanut hirvittäviin seurauksiin.
Luulen, että Siimeksen kolumnin avainlause on: ”Siksi vahvojen aatteiden vetovoimaan kannattaa suhtautua maltillisesti ainakin yhteiskunnan suurissa murrosvaiheissa.” Mihin ”vahvoihin aatteisiin” Siimes tässä viittaa? Otan vapauden tulkita: nationalistiseen EU-kriittisyyteen, ns. maahanmuuttaja-kriittisyyteen ja monikulttuurisuuden vastustamiseen.
Jos ymmärrän Siimestä oikein, hän näkee Euroopan unionin syntymisen ja kehittymisen luonnollisena historiallisena prosessina. Niin minäkin sen näen. Se rinnastuu Kansainliiton syntymiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja YK:n syntymiseen toisen maailmansodan jälkeen. Molemmat ovat ilmentäneet välttämätöntä, viisasta ja hyödyllistä kansainvälistä integraatiota, joka on pyrkinyt ja pyrkii korvaamaan kansainvälisen järjestelmän aikaisemman anarkian ja voimapolitiikan yhteisillä pelisäännöillä ja yhteistyöllä.
Euroopan unioni ei ole globaali vaan alueellinen instituutio, mutta se on perustettu Kansainliiton ja YK:n arvojen hengessä. EU oli lähtökohtaisesti maanosan sisäinen rauhanprojekti. On kuitenkin turha kieltää, etteikö se myös olisi ollut samalla hyvin tietoisesti kunnianhimoinen hyvinvointiprojekti.
Toisen kunnianhimoisen projektin, Neuvostoliiton johtaman COMECON:in rinnalla EU:n oli määrä varmistaa, että Länsi-Euroopassa päästään ylikansallisen koordinaation avulla demokratian ja markkinatalouden oloissa kansalaisten näkökulmasta parempaan taloudelliseen ja sosiaaliseen tulokseen ja vapaampaan poliittiseen yhteiskuntaan. Viimeistään 70-luvulla kaikille oli täysin ilmeistä, että ne arvot, joiden varaan EU oli perustettu, olivat voittoisia.
Avainsanoja ovat olleet demokratia ja hyvinvointivaltio. Vaikka EU:n ja monikansallisuuden vastustaminen on psykologisesti ymmärrettävääkin – vieras ja uusi pelottavat – todella vihreät laitumet avautuvat vain yhteistyön avulla. Siihen kannattaa kuitenkin lähteä sillä samalla pragmaattisella asenteella, jota Siimes ilmentää kehottaessaan kantamaan ”rohkeasti vastuuta kansalaisten arkielämän kannalta olennaisista asioita myös Euroopan unionissa”.
Vasemmistolaisten onkin syytä mieltää EU ennen kaikkea Eurooppalaiseksi hyvinvointiprojektiksi, jonka kehittäminen kuluu tähän maanosamme historian vaiheeseen.
Sisälsikö Siimeksen kolumni varoituksen, että myös Macron ja Schulz ovat ”vahvojen aatteiden” epärealistisia unelmakauppiata? Näinkin joku voi kolumnin lukea. En halua mitenkään uskoa, että Siimes olisi tarkoittanut sitä.