Helsingin yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva Patrizio Laina toimitti keväällä Vasemmistofoorumille kirjoituskokoelman, jonka kirjoitukset edustavat erilaisia ajattelutapoja sen suhteen, miten euroaluetta vaivaavaan kriisiin tulisi suhtautua. Tuoreeseen KU:n Viikkolehteen (29.7.) hän on tehnyt Horisontti-jutun, joka esittelee tiiviisti kokoelman kirjoittajien erilaisia näkemyksiä. Samalla hän esittää oman suosituksensa, miten asiaan tulisi suhtautua.
Laina tiivistää, että poliittisia vaihtoehtoja euroalueen kehittämiselle on neljä: 1) talouskuriin perustuva liittovaltio, 2) solidaarinen liittovaltio, 3) euron purkaminen yhdessä, tai 4) omaehtoinen euroero. Hän toteaa, että näistä vasemmisto on pitkään tavoitellut solidaarista liittovaltiota, mutta ”vasemmiston ongelmana on kuitenkin ripustautuminen yhteen, ihanteellisimpaan vaihtoehtoon”. Lainan mielestä tästä on johtunut vasemmiston kyvyttömyys vastata euron aiheuttamiin ongelmiin.
Se, että euroalueen ongelmat ovat edelleen olemassa, ei kuitenkaan mitenkään todista, että se minkä Laina nimeää vasemmiston ajamaksi politiikaksi, olisi syy ongelmien olemassa ololle. Se, että ongelmia edelleen on, todistaa vain siitä, että se politiikka, jolla ongelmia on yritetty ratkaista (eli talouskuri) ei toimi.
”Yhden päämäärän tavoittelemisen sijaan vasemmiston olisi laitettava vaihtoehdot paremmuusjärjestykseen”, sanoo Laina ja uskoo suuren osan vasemmistoa jakavan seuraavan järjestyksen: 1) solidaarinen liittovaltio, 2) euron purkaminen hallitusti yhdessä, 3) omaehtoinen euroero ja 4) talouskuriin perustuva liittovaltio eli nykyisen politiikan jatkaminen.
Laina on käsittääkseni kohtuullisen oikeassa sen suhteen, että suuri osa vasemmistoa näkee poliittisten vaihtoehtojen paremmuusjärjestyksen juuri noin. ”Suuri osa vasemmistoa” on kuitenkin ymmärrettävä niin, että kysymys on ennen kaikkea vasemmistointellektuelleista, yliopistoväestä. Juuri heistä suuri osa näkee asian näin. Varsinkin vasemmiston äänestäjillä ja jäsenilläkin lienee koko asiasta paljon hatarampia käsityksiä, jos käsityksiä lainkaan.
Nykyisen virallisen europolitiikan kannattajat tuskin yhtyvät siihen Lainan käsitykseen, että he olisivat rakentamassa talouskuriin tai mihinkään muuhunkaan perustuvaa liittovaltiota. He ajavat tiiviimpää talousliittoa, mutta se ei ole sama asia kuin liittovaltio.
Jossakin määrin ilmeisempää on, että vasemmistossa on ollut ääniä, joiden mukaan euroalueesta, ehkäpä koko unionista, olisi kehitettävä solidaarinen liittovaltio. Itsekin näkisin hyvin mielelläni, että EU:sta tehtäisiin solidaarinen liittovaltio, mutta samaan aikaan ymmärrän selvästi, että sellaista kohti eteneminen voi tapahtua vasta hyvin kaukana tulevaisuudessa. Euroopan unionin legitimiteetti liki kaikissa jäsenmaissa lähtee siitä, että se on suvereenien valtioiden yhteistyöhön perustuva valtioliitto, joka ei ole edes kehittymässä liittovaltioksi.
Kun Lainan ilmeinen tarkoitus on antaa suosituksia siitä, minkälaista Vasemmistoliiton politiikan tukisi olla eurokriisiin liittyvissä ongelmissa, niin ensimmäiseksi on torjuttava se hänen ajatuksensa, että käsitteen liittovaltio tulisi olla sen politiikan keskiössä. Realistista on puhua talousliiton kehittämisestä ja Euroopan unionin kehittämisestä valtioliittona. Tämän päivän vahvan populistisen nationalismin tulehduttamassa ilmapiirissä kaikki liittovaltio-puhe potkaisee takaisin, eli vain ruokkii nationalismia.
Sitä paitsi vasemmisto (ja vihreä liike) on viime vuosikymmeninä syyllistynyt valtioiden merkityksen epäviisaaseen väheksymiseen. On ollut loputtomasti puhetta siitä miten ylikansallinen yhtiövalta sivuuttaa ja romuttaa suvereenien valtioiden valtaa. Vaikka näissä puheissa on totuuden siemen, niin valtiot suvereeneina lainsäädännnön tuottamisen sekä lakien toimeenpanon ja valvonnan piireinä eivät ole katoamassa mihinkään.
Se, että lainsäädäntö perustuu yhä enemmän ylikansallisiin ja kansainvälisiin sopimuksiin, ei vähennä mitenkään valtioiden suvereenisuutta. Totta kai valtion suvereenisuudella on kiihkeästi globalisoituvassa maailmassa uusi merkitys: jos demokraattinen suvereenisuus on aikaisemmin merkinnyt valtion poliittista vastuuta vain kansalaisilleen, niin globalisoituvassa maailmassa se merkitsee vastuuta myös niille ylikansallisille ja kansainvälisille sopimuksille, joihin valtio on sitoutunut.
Pitääkö valtion sitoutua suureen määrään ylikansallisia ja kansainvälisiä sopimuksia? Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että globalisoituvassa maailmassa se on välttämätöntä. Nationalismi on sosiaalisesti ymmärrettävä, mutta intellektuaalisesti alamittainen, moraalisesti säälittävä ja poliittisesti vastustettava reaktio maailman muuttumiseen.
Olisiko suositeltavaa, että Vasemmistoliiton europolitiikka olisi joukko vaihtoehtoja, jotka on pantu suotavuuden mukaiseen järjestykseen? Tällaista vaihtoehtojen punnintaa ja arviointia voidaan, ja tietysti pitääkin, harjoittaa haettaessa perusteluja valittavalle politiikalle. Mutta poliittiselle puolueelle lista vaihtoehdoista ei voi olla sen politiikka kyseisessä asiassa.
Oma lämmin suositukseni on, että Vasemmistoliiton europolitiikka keskittyy solidaarisuuden periaatteen korostamiseen sekä Euroopan rahaliittoa että Euroopan unionia kehitettäessä. Ollakseen vaikuttavaa tämän politiikan tulisi toteutua mahdollisimman laajassa punavihreässä yhteistyössä koko Euroopassa. Minusta tämä on kiehtova poliittinen haaste Vasemmistoliitolle.
Jos tuon politiikan valitsemiseen ja kehittämiseen sisältyy, kuten edellä sanotusta käy ilmi, vahva kritiikki Euroopan nykyistä rahaliittoa kohtaan, niin samalla siihen pitää sisältyä selvä ja vahva sitoutuminen Euroopan unioniin instituutiona. Vasemmisto ei voita tulevaisuutta myötäilemällä missään määrin valloilleen ryöstäytynyttä nationalismia, vaan muodostamalla sille selkeän periaatteellisen ja eettisesti kestävän vastavoiman.