Oliko suomalaisten fasismi 1930-luvulla vain marginaalisten ryhmien harmitonta puuhastelua, mikä monina toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä yritettiin vakiinnuttaa ”virallisena totuutena” suuren yleisön käsitykseksi?
Ensimmäinen kirja, joka kyseenalaisti tuon historian tulkinnan perusteellisesti ja vakuuttavasti, oli Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat- Suomi Hitlerin vaikutuspiirissä 1933 – 1944 (Otava 2013). Nyt olemme saaneet uuden kirjan, joka oleellisella tavalla syventää kuvaa 1930- ja 1940-lukujen fasismista Suomessa, sen synnystä, sen taustatekijöistä ja sen draaamasta.
Kyse on kolmen historiantutkijan – Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius – yhdessä kirjoittamasta teoksesta Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airueet (WSOY 2016). Kirja osoittaa lopullisesti täysin virheelliseksi monta vuosikymmentä virallisena totuutena harjoitetun hyssyttelyn. Kirja on samalla puheenvuoro ja varoitus omalle ajallemme: fasismi ei ole vain historiaa, se on myös tätä päivää.
Jokisipilä ja Könönen jakoivat kolmanteen valtakuntaan 30-luvulla ahkerasti vierailleet suomalaiset kahteen ryhmään, joista yhden muodostivat professorit, muut tieteentekijät sekä kirjailijat ja taiteilijat. Toisen ryhmän muodostivat sotilashenkilöt. Kirjoittajien selvä käsitys oli – mikä lienee ollut suurelle osaa lukevaa yleisöä uusi tieto – että ”sotilaslinjalla” yhteydenpito oli säännöllistä, ja että sillä oli Suomen politiikkaan jo 30-luvulla ja sittemmin sotien aikana erittäin oleellinen vaikutus. Jokisipilä ja Könönen eivät vähätelleet älymystön tiiviitä Saksa-kontakteja, mutta niillä oli heidän mielestään Suomen ulko- ja sotapolitiikassa pikemminkin vain taustaa luonut ja yleistä mielipidettä suopeaksi muokannut vaikutus.
Amerikkalainen historiantutkija Charles Leonard Lundin julkaisi vuonna 1957 kirjan Finland in the Second Worl War, jonka tulkinta Suomen Saksa-yhteyksistä 30-luvulla oli jo täysin sama kuin se, mihin Jokisipilä ja Könönen päätyivät paljon myöhemmin. Välittömästi julki tultuaan Lundinin kirja sai osakseen raivoisan tuomion professori Arvi Korhosen pitkässä artikkelissa Suomen Kuvalehdessä.
Kustannusosakeyhtiö Gummerus julkaisi vuonna 1960 Lundinin kirjasta suomennoksen nimellä Suomi toisessa maailmansodassa ja otatti seuraavana vuonna kirjasta vielä toisenkin painoksen. ”Virallisessa” historian tulkinnassa Arvi Korhosen näkemykset jäivät kuitenkin totuudeksi, josta poikkeavia käsityksiä pidettiin epäisänmaallisina tai kommunistien propagandana. Amerikkalainen Lundin voitiin unohtaa miehenä, jonka ulkopuolisena ei voinut odottaakaan ymmärtävän suomalaisia, ja joka katseli toisen maailmansodan tapahtumia aivan liiaksi liittoutuneiden näkökulmasta, joihin Britannian ja USA:n lisäksi oli kuulunut myös Neuvostoliitto. Suomi oli käynyt erillissotaa, jolla ei ollut mitään tekemistä natsi-Saksan ja sen sodan päämäärien kanssa. Suomen osuus sodissa oli syytä nähdä vain sankarillisena selviytymistarinana, joita ennen ja jonka eri vaiheissa Suomella ei ollut minkäänlaisia valinnan mahdollisuuksia.
Silvennoisen & Co uusi kirja ei pöyhi tätä problematiikkaa enempää kuin toteamalla (useamman kerran), että suomalaisen fasismin olemassaolon ympärillä on vuosikymmeniä vallinnut merkillinen omerta, vaikenemisen ja vähättelyn kulttuuri. Hajanaisia erillistutkimuksia aiheesta on ilmestynyt varsinkin muutaman viime vuosikymmenen aikana, mutta selkeää kokonaisesitystä suomalaisista fasisteista ei ole ilmestynyt.
Tämä on se puute, jonka Silvennoinen & Co ovat halunneet omalla kirjallaan korjata. Suoritus on arvioitava erinomaiseksi. Kirja kertoo 1900-luvun viiden ensimmäisen vuosikymmenen suomalaisten fasistien tarinan loogisesti, uskottavasti ja mukaansa tempaavasti. Tarina on itse asiassa kerrottu niin mukaansa tempaavasti, että Kimmo Rentola tarkkanäköisessä kirja-arvossaan (HS 11.2.) on ehtinyt jo pelätä, että kirjasta voi tulla fasismista viehättyneiden kulttikirja. Niin tai näin, paitsi mukaansa tempaava, kirja on myös poikkeuksellisen hyvää ja nautittavaa kieltä. Sitä tuskin voi lukea viaksi kirjalle, jolle sen sisällön vuoksi on syytä toivoa mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.
Suomalaisella fasismilla oli erityispiirteensä, mutta Silvennoisen & Co yksi pääargumentti on, että se on ollut täysin samaa juurta kuin eurooppalainen fasismi yleensä. Eurooppalaisen fasismin tausta on haettava 1800-luvun jälkipuoliskon nationalismin noususta (millä puolestaan eräänlaisena anti-valistus reaktiona on juurensa valistuksen filosofiassa), mutta aivan erityisesti ensimmäisen maailmansodan rintamaveteraanien sodan jälkeisestä pettymyksestä. Tässä katsannossa Suomen kansalaissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa.
Suomen suuriruhtinaskunnan autonomia oli erinomainen kasvualusta suomalaiselle nationalismille, joka suunnilleen tasan vuodesta 1900 alkoi saada kovia kolhuja Venäjän valtakunnan yhtenäistämispolitiikasta. Suomessa ne ajatkoettiin sortovuosina. Helpotusta ja sitten taas pettymystä toivat ensin suurlakko ja yksikamarisen eduskunnan perustaminen, mutta pian taasPietarin hallinnon otteen uudelleen kiristyminen. Niinpä ryssä oli vihattu ja kirotturyssä jo ennen Suomen itsenäistymistä ja kansalaissotaa.
Jo yksikamarisen eduskunnan perustaminen ja sen ensimmäiset vaalit olivat hirvittävä pettymys nationalisteille. Olivathan ne tuoneet eduskuntaan valtavan määrän työläisten edustajia. Sitä ei voitu orgaanisen ja harmonisen kansakokonaisuuden ihanteen sisäistäneessä ”isänmaallisessa” ajattelussa pitää mitenkään rakentavana. Kun sitten ajauduttiin sisällissotaan, alkoivat Neuvosto-Venäjällä vallan kaapanneet bolshevikit ja Suomessa poliittisesti järjestäytyneet työläiset näyttäytyä samoina inhottavina kansakuntaa hajottavina kommunisteina. Suomella oli siis ulkoinen vihollinen, jolla oli maan sisällä viides kolonna.
Kaksikymmenluvun mielialojen kehitystä Suomessa ei voi ymmärtää, ellei katso yhteiskunnallisten ajatusten kehitystä laajemmin Euroopassa. Tässä suhteessa Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana (Ateena Kustannus 2013) on perusteellisin ja paras opas aikakauden luonteen ymmärtämiseen. Demokratian eteneminen herätti pelkoja ja nostalgista kaipuuta sääty-yhteiskunnan poliittisesti vakaisiin oloihin. Demokratia näyttäytyi monien silmissä heikkona ja naismaisena hallinnon muotona, joka tuotti vain riitoja, turhaa suun pieksäntää ja hajoitti kansakuntaa. Niille, jotka näkivät näin, ihanteeksi nousi yksimielinen kansa vahvan johtajan autoritaarisessa komennossa.
Vaikka fasismi katsoi poliittisesti menneisyyttä nostalgisin silmin, se ei merkinnyt teknologisen modernisaation hylkäämistä. Sitä päinvastoin ihailtiin, eikä se koskenut vain aseteknologiaa, vaan myös esimerkiksi autoja ja autostradoja. Fasismi palvoi tiedettä, mutta valjasti sen epäinhimillisten päämääriensä käyttöön. Tämä ei koskenut vain tekniikkaa, vaan myös sellaisia aloja kuin eugeniikkaa jne.
Fasistinen ajattelu ei tyytynyt pitämään ihmisiä luonnostaan eriarvoisina tyyliin tavikset ja johtaja-aines. Ihmisrotujen olemassa olo ja niiden eriarvoisuus olivat itsestään selviä asioita. Samoin kansakuntien eriarvoisuus. Luonteenomaista oli nähdä suuri määrä ihmisiä epäkelpoina, eikä tämä koskenut vain henkisesti jälkeenjääneitä ja mielisairaita, vaan myös esimerkiksi homoja. Tämän logiikan ääripiste oli saksalaisen juristi-filosofi Carl Schmittin ajattelu, jonka mukaan kaiken elämän ja politiikan viimekätinen totuus on aina vihollisuus.
Silvennoisen & Co kirja kerii auki luku luvulta suomalaisten fasistien historian, merkkihenkilö merkkihenkilöltä, järjestö järjestöltä. Fasistien unelma pitkin 20-lukua oli vallankumous ja kansanvaltaisen hallituksen korvaaminen autoritaarisella. Se johti Lapuan liikkeen manifetaatioihin ja lopulta hallituksen taipumiseen säätämään kommunistilait, joiden perusteella osa epämiellyttäviksi koetuista kansanedustajista saatiin siivotuksi pois eduskunnasta. Se oli kuitenkin suomalaisen fasismin pyrhoksen voitto, sillä monet maltillisemmat katsoivat, että pidemmälle ei sovi mennä. 30-luvulla Suomi jäi ”autoritaariseksi demokratiaksi”.
Fasismin uusi hetki koitti talvisodan jälkeen, kun alkoi olla selvää, että Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Suurin piirtein koko kansa tuki jatkosotaan ryhtymistä sillä ajatuksella, että menetetty Karjala hankitaan takaisin ja entiset rajat saadaan palautetuiksi. Jatkosota tarjosi kuitenkin myös mahdollisuuden kaivaa esiin 20-luvun heimoaatteet ja unelmat Suur-Suomen luomisesta. Myös unelmat autoritäärisesta Suomen valtiosta Saksan voitettua maailmansodan saivat uuttaa tuulta siipiensä alle. Tämä suomalaisen fasismin toinen suuren menestyksen kausi alkoi tulla tiensä päähän, kun Saksa kärsi tappion Stalingradissa vuoden 1942lopussa.
Kirjan tekijät sanovat jo esipuheessa, että heidän motiivinsa ei ollut vain kirjoittaa kirja, jonka puute puhtaasti historiatiedon näkökulmasta oli ollut pitkään ilmeinen. He halusivat kirjoittaa kirjan myös siksi, että eurooppalaisessa ja suomalaisessakin yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on paljon sellaista, joka hälyttää fasismin tai ainakin paljon sen sukuisen poliittisen ajattelun leviämisen vaarasta.
Antisemitismin paikalla on nyt islamofobia, mutta muuten ajan irrationaalisessa nationalismissa on paljon samoja aineksia kuin 20- ja 30-lukujen fasismissa.