Kuuntelen säännöllisesti Yleradio 1:n Ykkösaamun arkisin klo 7.30 – 9.00 ja lauantaisen Ykkösaamun TV 1:ssä klo 10.05 – 10.45.
Jos haluat seurata ajankohtaista yhteiskunnallista keskustelua ja kommentointia, suosittelen näiden ohjelmien seuraamista. Ylen ajankohtaistoimituksen ohjelmat tehdään hyvää ja kriittistä journalistista tapaa noudattaen. Siksi ne ovat nykyisenä runsaan huu-haa-informaation aikana hyvä ankkuri ihmiselle, joka haluaa pysyä realiteeteissa ja mukana totuutta kunnioittavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tottakai Ylenkin ajankohtaistoimitukselle sattuu lipsahduksia, mutta vain harvoin, mikä onkin hyvä, sillä kysymys on julkisen palvelun mediasta, jonka luotettava toiminta on yksi toimivan demokratian peruskiviä.
Tänään TV 1:n Ykkösaamussa Pirjo Auvinen haastatteli Annika Saarikkoa, joka on tuore urheilu- ja kulttuuriministeri ja tuore Kepun puheenjohtaja.
Luulen että vasemmistossa jäi Juha Sipilän hallituksen jäljiltä monille ihmisille epävarmuus siitä, mikä tulee olemaan Kepun vastainen rooli Suomen politiikassa. Sipilän johdossa puolue menetti useiden ihmisten silmissä täysin alkiolaisen profiilinsa joka on Suomen poliittisessa historiassa sijoittanut puolueen yhteiskuntapoliittisesti aidosti oikeiston ja vasemmiston väliin. Profiilin menetykseen vaikutti lähinnä kaksi asiaa.
Ensinnäkään pääministeri itse ei osoittanut oikeastaan lainkaan kiinnostusta yhteiskuntapolitiikkaan, ei ainakaan sellaista yhteiskuntapoliittista kehittämistä kohtaan, jossa edetään arvoja punniten reiluutta, tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta edistäen. Sipilä tuntui olevan kiinnostunut vain valtiontalouden ja kansantalouden kuntoon saattamisesta – mitä sen sitten tulkitsikin merkitsevän – rajuja ja ruhjovia keinoja käyttäen.
Luulen, että tämä asia on merkittävämpi kuin kuin monet vasemmalla ovat tulleet tietoisesti ajatelleeksi. Yritysten johtamisessa tehokkuuden ja teknokraattisten arvojen korostaminen on tuonut aikanaan monelle johtajalle menestystä – ainakin aika ajoin ja etenkin poikkeustilanteissa. Yritysten johtajiinkin kohdistuvat odotukset ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä muuttuneet. Heiltä odotetaan empaattista asennetta suhteessa henkilöstöön. Heiltä odotetaan ympäristövastuun ymmärtämistä. Heiltä odotetaan lisäksi vielä paljon laajemmin yrityksen yhteiskuntavastuun tiedostamista.
Eivätkä valtionhallinto ja yritystoiminta ole samanlaisia asioita. Monet ovat vaistomaisesti tehneetkin johtopäätöksen, että ainakin pääministeriksi on parempi valita poliitikko kuin insinööri. ”Tulos tai ulos” uhoamisesta ihastuminen näyttäytyy nyt jälkikäteen virheeltä. Politiikka on vasemmistolle aina yhteiskuntapolitiikkaa. Se on historiallisesti ollut sitä myös Kepulle. Juuri tämä asia erottaa vasemmiston oikeistosta – ja Kepun Kokoomuksesta. Imago-tasolla Sipilä meni Kokoomuksen ohi oikealta – aivan varmasti sitä itse tiedostamatta.
Toinen asia oli Sipilän hallituksen aikana pitkään käyty, ja lopulta floppiin päätynyt sote-uudistuksen valmistelu. Siitä ihmisten mielikuvaksi jäi, että Kepu ei ainoastaan antanut periksi Kokoomuksen yksityisten firmojen intressien edistämiselle, vaan ryhtyi kannattamaan sitä täydestä sydämestään muka tehokkuuden ja julkisen talouden säästöjen nimissä.
Kepulaisilla on paljon mietittävää. Katri Kulmuni tuntui alkuun raikkaalta ilmiöltä lähinnä sen vuoksi, että hän ei epäillyt Kepun päätöksen viisautta lähteä mukaan nykyiseen hallitukseen. Hän ei kuitenkaan ministerinä ja puolueen puheenjohtajana kyennyt artikuloimaan vakuuttavasti Kepun olevan nykyiseen hallitukseen mennessään oikealla linjalla ja oikeassa paikassa. Kepun kentällä kuohunta ja epävarmuus jatkui. Omituinen, ja sivullisen silmin katsoen täysin idioottimainen Sipilän hallituksen kaipuu jatkui osassa Kepun kenttää.
Tuo kaipuu naamioitui hurskaasti toisteltuun ”viisauteen”, että vaaleissa rankan tappion kokeneen puolueen on paras jäädä oppositioon. Minun näkökulmastani katsoen se olisi ollut täysin vastuutonta politiikkaa sekä maan että Kepun omien äänestäjien ja puolueen intressien kannalta. Vastuullista alkiolaista politiikkaa oli tukea nyky-hallituksen syntyä ja mennä siihen mukaan. Nykyisessä positiossa Kepun oman kannatuksen kasvattaminen on myös paljon mahdollisempaa ja paljon todennäköisempää kuin oppositiossa.
Kuunnellessani Annika Saarikkoa tämän aamun haastattelussa, minulta pääsi helpotuksen huokaus: Kepun uusi puheenjohtaja tuntuu ymmärtäneen puolueensa ahdingon ja sen haasteet. Sitä alleviivasi ennen kaikkea se, että hän halusi panna pisteen keskustelulle, jossa on vaadittu uuden hallitusohjelman laatimista. ”Olemassa oleva hallitusohjelma on laadittu perusteellisessa prosessissa, eikä sitä tarvitse muuttaa”, sanoi Saarikko.
Joku voi olla sitä mieltä, että alkiolaisuudesta puhuminen on nykyisin joutavaa löpinää, koska Santeri Alkio oli kokonaan toisessa ajassa ja maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa Kepun edeltäjän Maalaisliiton johtaja. Pk-yritysten ja laajan osuustoiminnan Suomi on kuitenkin rakennettu vahvan Kepun vaikutuspiirissä ja alkiolaisten arvojen ohjaamana. Sama koskee Suomen hyvinvointivaltiota. Alkiolaisuus ei kuulu vain menneeseen maailmaan; sillä on nykyaikaan sovellettuna paljon annettavaa tässä päivässä.
Kannatusta ajatellen Kepun vahvin haastaja ovat perussuomalaiset. Kepu ei pärjää siinä haasteessa persu-politiikkaa mielistelemällä, vaan vain tekemällä siitä täydellisen pesäeron. Alkiolainen arvomaailma ja perinne tulevat tässäkin Kepun avuksi. Santeri Alkio ymmärsi hyvin, mitä ovat omanarvon tunto ja isänmaallisuus. Niihin eivät kuulu vieraiden ihmisten ja kansainvälisen yhteistyön pelkääminen, vaan aktiivinen yhteistyöhön hakeutuminen ja maailman kaikkien ihmisten ihmisarvon ja tasa-arvon kunnioittaminen.
Sipilän hallituksen mentaalinen tuhotyö ei tietenkään ole tullut sillä korjatuksi, että Annika Saarikko Kepun uutena puheenjohtajan antaa hyvän ja viisaan haastettelun Ykkösaamussa. Saarikon valinta puheenjohtajaksi ja tuo haastattelukin kertovat kuitenkin, että Kepuun voi taas suhtautua rauhallisesti, ehkä suorastaan toiveikkaasti.