Perjantaina (3.12.2021) Helsingin Sanomat kirjoitti turvallisuuspoliittisesti poikkeuksellisen tärkeän pääkirjoituksen otsikolla ”Venäjä yrittää rakentaa uhkailulla etupiiriä, mutta Suomi tekee valintansa itse”.

Jutun ingressissä todettiin: ” Venäjän presidentti Vladimir Putinin keskiviikon (siis 1.12.2021 pitämä) puhe on kovin uhkaus lännelle aikoihin. Samaan aikaan Venäjä kiristää sodan uhalla Ukrainassa.”

Sekä pääkirjoituksen otsikko että sen ingressi ovat tosiasioita koskevia toteamuksia, eivät kannaottoja Suomen turvallisuuspolitiikkaan. Hyvin lähellä sellaista on kuitenkin pääkirjoituksen viimeinen kappale: ”Venäjä yrittää rajoittaa Suomen suvereniteettia, vapautta tehdä omia turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Sitä Suomen ei tule hyväksyä.”

Helsingin Sanomat on valtakunnan ehkä tärkein mielipidevaikuttaja. Siksi on tärkeätä arvioida, ovatko pääkirjoituksen tosiasioita koskevat toteamukset oikeita. Vielä paljon tärkeämpää on arvioida, ovatko pääkirjoituksen Suomen turvallisuuspolitiikkaa koskevat johtopäätökset perusteltuja ja viisaita.

Nato oli alkavan kylmän sodan luomus. Sen synnytti Länsi-Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen erittäin ymmärrettävä pelko, että Neuvostoliitto jatkaa aggressiivista levittäytymistään Euroopassa. Perustaessaan muutama vuosi myöhemmin Varsovan liiton Neuvostoliitto sai omassa propagandassaan sen näyttäytymään vain vastavetona lännen harjoittamalle Nato-aggressiolle. Nämä olivat ne turvallisuuspoliittiset positiot, joista pidettiin puolin ja toisin kiinni koko kylmän sodan ajan.

Kylmä sota merkitsi hirvittävää, mutta teknologisesti erittäin edistynyttä asevarustelua kaikissa aselajeissa, mutta ennen kaikkea ydinaseistuksessa. Jo 60-luvulla alettiin ymmärtää, että ydinasein käytävä uusi suursota merkitsisi joko koko ihmiskunnan tuhoa tai ainakin tilannetta, jossa harvalukuiset eloon jääneet joutuisivat aloittamaan uuden elämänsä rakentamisen maailmassa, joka on suurimmalta osalta saastunut asumiseen kelvottomaksi.

Kylmä sota päättyi Mihail Gorbatsovin tultua NKP:n pääsihteeriksi ja Neuvostoliiton presidentiksi. Vuonna 1989 poliittinen prosessi Neuvostoliitossa johti Berliinin muurin murtumiseen ja pian kaikkien Itä-Euroopan valtioiden julistautumiseen – Gorbatsovin politiikan mukaisesti! – itsenäisiksi ja vapaiksi Neuvostoliitolle alisteisesta asemasta.

Balttian maat, Valkovenäjä ja Ukraina eivät olleet olleet itsenäisiä valtioita, vaan Neuvostoliiton osia. Kuten hyvin tiedetään Baltian maat kykenivät melko nopeasti vakiinnuttamaan uuden itsenäisyytensä. Muodollisesta itsenäisyydestä huolimatta Venäjän ja Valkovenäjän sekä Venäjän ja Ukrainan suhde on säilynyt pitkään ongelmallisena, ja on sitä edelleen. Vahvaa identiteettiä luoneet historia ja kieli selittävät hyvin prosessien erilaisuuden yhtäältä Baltian maissa ja toisaalta Valkovenäjällä ja Ukrainassa.

Voidaan ”jossitella”

Jos Venäjän kehitys Boris Jeltsinistä alkaen olisi suuntautunut demokratian ja oikeusvalltion rakentamiseen ja siihen, että Venäjä alkaisi ottaa YK:n peruskirjan normien mukaisen paikkansa kansainvälisessä yhteisössä, tilanne Euroopassa näyttäisi toisenlaiselta.

Jos Varsovan liiton hajottua Nato olisi Nato-maissa todettu kylmän sodan luomukseksi ja uudessa maailmantilanteessa tarpeettomaksi, tilanne maailmassa näyttäisi toisenlaiselta.

Venäjän kehitys on kuitenkin ollut katastrofi. Maalla on valtavia luonnonrikkauksia, mutta se on rakentanut taloutensa vain niiden tolkuttoman ryöstämisen varaan. Hallinnollisesti Venäjä on vajonnut Neuvostoliiton aikaakin syvempään korruptioon ja maa on nyt demokratiaa näyttelevä autoritaarinen yhteiskunta, asiallisesti ottaen diktatuuri. Muun maailman kannalta Venäjän suurin katastrofi on sen poliittisen luokan vanhanaikainen ja vaarallinen suurvalta-identiteetti. Se katsoo Venäjälle kuuluvan itsestään selvänä oikeutena sekaantumisen naapurivaltioiden poliittiseen päätöksentekoon kiristämällä ja uhkailemalla.

Venäjä, Eurooppa ja koko maailma kipuilevat Neuvostoliiton jättämän perinnön kanssa. Lännessä olisi kuitenkin ymmärrettävä, että se turvallisuuspoliittinen filosofia, josta kylmän sodan päättyessä ei ymmärretty luopua, on vaarallinen eikä perimmältään voi johtaa muuhun kuin totaaliseen katastrofiin. Nato ei ole järkevä vastaus maailman turvallisuuden ongelmiin. Naton synnylle toisen maailmansodan jälkeen on ymmärrettävä selitys. Sen olemassa-olon jatkaminen kylmän sodan päättymisen jälkeen on sensijaan vain osoitus poliittisen kuvittelukyvyn puutteellisuudesta. Se on äärimmäisen vaarallista, koska ollaan tekemisissä eksistentiaalisten asioiden kanssa.

Miten sitten on Helsingin Sanomien pääkirjoituksen tosiasioita koskevien toteamusten ja johtopäätösten kanssa?

Kylmän sodan vuosina me opimme taidon elää Neuvostoliiton naapurina. Jos joku kuvittelee, että suomettuminen tarkoitti sitä, että maan johto pimitti kansalta, millainen valtio Neuvostoliitto on, hän on väärässä. Meillä tiedettiin varsin yleisesti ja varsin perusteellisesti kaikki se, mikä Neuvostoliitosta tiedettiin sen ulkopuolella. Neuvostoliittolaisella kommunismilla oli realistiseen tietoon perustuen Suomessa erittäin vähän ystäviä.

Suomettumisella voidaan tarkoittaa järkevästi vain sitä makeilua ja nöyristelyä, jota jotkut poliitikot harjoittivat Tehtaankadun suuntaan ja sitä luotaan työntävää ilmianto-mentaliteettia, jolla jotkut poliitikot ”paljastivat” toisten poliitikkojen neuvostovastaisuutta. Onneksi tällaista suomettumista ja mm. taistolaisuuden liehittelyä oli lopultakin varsin vähän.

Turvallisuuspoliittinen viisaus on avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa ja varsinkin pienessä valtiossa viisautta vain, jos sen jakaa koko kansa. Paasikivi läksytti lehdistöä sanomalla, ettei pidä särkeä ikkunoita. Kekkosen myllytys on viisasta nähdä samassa valossa.

Ne jotka ajattelevat, että Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus on ollut vain kylmän sodan aikainen ikävä pakko, johon oli alistuttava Neuvostoliiton voiman pelossa, ovat väärässä. Se oli Suomelta samoin kuin Ruotsilta viisas turvallisuuspoliittinen valinta. Sen viisaus ei vähene eikä vanhene, vaikka Neuvostoliitto on lakannut olemasta ja naapurinamme on nyt Venäjä.

Nämä ovat ne kriteerit, joiden taustaa vasten Helsingin Sanomien pääkirjoitusta voidaan ja tulee arvioida. Syytös, että ”Venäjä yrittää rajoittaa Suomen suvereniteettia, vapautta tehdä omia turvallisuuspoliittisia päätöksiä” on raju. Voi vain toivoa, että syytöksestä ei tule itseään toteuttava ennuste. ”Sitä Suomen ei tule hyväksyä.” vaikuttaa perusteettomalta uhoamiselta kun Venäjän yrityksestäkään ei ole täysin selvää näyttöä, vaan se on luettu vain ”rivien välistä”.

Pääkirjoituksen lukija saattaa myös lukea ”rivien välistä”, että Helsingin Sanomat itse asiassa kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Luultavasti se olisi virhe. En voi millään uskoa, että se olisi lehden kanta.