Yksi keskustelunaihe kaikkien vaalien alla on, äänestääkö henkilöä vai puoluetta?

En ole kiinnittänyt huomiota, onko tästä tematiikasta nyt näiden kuntavaalien alla tehty tutkimusta. Todennäköisesti on. Oli tai ei, spekulatiivinen pohdiskelu aiheesta on aina sallittua.

Puoluettahan suomalaisessa vaalijärjestyksessä ei oikeastaan voi äänestää ollenkaan, jollei äänestä jotakin henkilöä. Ja henkilöä ei tietenkään voi äänestää äänestämättä samalla puoluetta tai vaalia varten erikseen koottua valitsijalistaa.

Siitä, kuinka suosittua näiden vaalien alla on ollut koota tällaisia erillisiä puolueiden ulkopuolisia valitsijalistoja, en ole myöskään huomannut mitään koottua tutkimusta. On selvää että tällaiset listat ovat kuntavaaleissa suositumpia kuin valtiollisissa vaaleissa, koska kunnissa voi olla paikallisia kysymyksiä, jotka jakavat mielipiteitä yli ja ohi puoluerajojen.

Tavallisesti tuo otsikon kysymys ymmärretään kuitenkin kysymyksenä siitä, valitseeko äänestäjä yleensä ensisijaisesti ehdokkaan tämän henkilön poliittisen viehätysvoiman (asiantuntemuksen, vakuuttavuuden, yhteiskunnallisen aseman ja sosiaalisten suhteiden tms.) perusteella, vai ensisijaisesti ehdokkaan edustaman puolueen perusteella.

Teen arvauksen, joka voi olla virheellinen. Jos henkilö äänestää toisen puolueen ehdokasta kuin edellisissä vaaleissa, se perustuu yleensä siihen, että toisessa puolueessa on joku henkilö, joka on tehnyt suuren vaikutuksen. Joissakin tapauksissa se voi olla juuri se henkilö, jota äänestämään äänestäjä siirtyy. Paljon todennäköisemmin vaikutuksen on tehnyt joku sen uuden puolueen kellokas, puheenjohtaja tms.

En usko helposti, että arvaukseni on virheellinen. Niin sanotut liikkuvat äänestäjät luovat mielikuvan puolueesta sitä edustavien keskeisten henkilöiden perusteella. Näin se on ollut aina; medialisoitunut aikamme on vahvistanut tätä tendenssiä. Kaikissa puolueissa tiedetään nykyisin, että puolueiden puheenjohtajat ovat julkisuuden suhteen avainasemassa.

Kaikissa vaaleissa suurin osa äänestäjiä äänestää kuitenkin samaa puoluetta kuin äänesti edellisissäkin vaaleissa – ja sitä edellisissä jne. Paljon on siis olemassa niin sanottua puolueuskollisuutta. Juuri tähänhän perustuvat ihmisten vahvat identiteetit ja myös imagot. Ihmiset mieltävät itsensä ja kutsuvat toisiaan kokkareiksi, kepulaisiksi, demareiksi, vassareiksi, vihreiksi ja persuiksi (viimeksi mainittu taitaa tosin olla enemmän imagon kuin identiteetin nimike).

Entä vaaliohjelmat ja puolueohjelmat? Mikä merkitys niillä on puoluevalinnoissa. Joissakin television vaaliohjelmissa puolueiden edustajia on kovisteltu lähtien liikkeelle juuri vaali- tai puolueohjelmista. Mielenkiintoista on, että kovistelun tausta-aineistoksi on viime aikoina saatettu valita myös ehdokkaiden vaali-koneille antamien vastausten keskiarvoiset jakautumat.

Tavallaan jo tuo asetelma kertoo niiden merkityksen. Ne kelpaavat vaalitenttien tausta-aineistoiksi, ja ovatkin siinä tehtävässä hyvää materiaalia. Olettamus, että kansalaiset olisivat tutustuneet ohjelmiin ja tekisivät niiden perusteella äänestyspäätöksiä, tuntunee jokaisesta absurdilta ja onkin itse asiassa täysin absurdia.

Ohjelmat ovat kuitenkin tärkeitä, mutta niiden vaikutus toteutuu – jos on toteutuakseen! – puolueiden sisäisen keskustelun välityksellä. Ohjelmat ovat parhaassa tapauksessa tutkimus-, keskustelu-, sisäistämis- ja sitoutumisprosesseja. Puolue on demokratiassa perusolemukseltaan samanmielisten ihmisten ryhmä, joka edustaa ja edistää julkisessa toiminnassa ja politiikassa tiettyjä arvoja ja tavoitteita. Jos ohjelmat ovat hyviä, ne eivät kerro vain mitä tavoitellaan, vaan myös miksi. Ohjelmat ovat argumentaatiota niiden arvojen ja tavoitteiden puolesta, joita puolue edustaa. Ohjelmien vaikutus julkiseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon välittyy kuitenkin aina puolueiden edustajien eli ihmisten kautta.

On jopa muodikasta kyynisyyttä ajatella, että puolueet hyväksyvät ohjelmia vain kaunistellakseen tavoitteitaan ja että tämän takia varsinkin vaaliohjelmia ja puolueen keskeiset tavoitteet tiivistäviä iskulauseita tilataan mainostoimistoilta – jolloin ohjelmien ja iskulauseiden totuudellisuudella ei ole väliä. En osaa arvioida, missä määrin tuo on totta.

Historiallinen tendenssi on kuitenkin selvä. Vasemmistopuolueet ovat halunneet edistää politiikassa hyvinvointivaltion rakentamista. Ne ovat menestyneet tässä tavoitteessa toisen maailmansodan jälkeen monta vuosikymmentä, mutta joutuneet nyt puolustuskannalle. Myönnyttyään vastentahtoisesti tarvittuihin uudistuksiin, oikeisto on alkanut nähdä ja esittää hyvinvointivaltion monet instituutiot ja laitokset omina saavutuksinaan.

Historiallisesti vasemmiston on ollut helpompaa olla rehellinen. Oikeisto on oman yhteiskunta-näkemyksensä takia ajautunut juuri suhteessaan hyvinvointivaltion erilaisiin instituutioihin asemaan, jossa asioiden kaunistelu on houkuttelevaa. Toinen rakenteellinen piirre on vielä selvempi. Oikeistohan ei oikeastaan halua lainkaan vahvaa valtiota ja sen tarjoamia hyvinvointi-instituutioita, koska ne rahoitetaan varakkaita(kin) verottamalla. Tätä ei kuitenkaan voi sanoa ääneen. Siksi oikeisto puolustaa retoriikassaan hyvinvointivaltiota, mutta kutsuu sitä mieluummin hyvinvointi-yhteiskunnaksi ja haluaa antaa ymmärtää, että kaikki sen tarjoama turva ja palvelut voidaan tarjota kuluttajille edullisemmin yksityisillä markkinoilla.

Tämän jutun opetus on, että vasemmisto ei voita vaaleja hyvilläkään vaalikampanjoilla, ellei puoluetta (tai puolueita, sillä tämä viisaus koskee täysin samoin kaikkia ns. punavihreän kuplan puolueita) ole rakennettu voittamaan vaaleja. Se taas tapahtuu vuosikymmenestä toiseen jatkuvalla ohjelmatyöllä – ei ensisijaisesti ohjelmia kirjoittamalla, vaan niistä perusteellisesti keskustelemalla. Kysymys on sellaisen yhteiskunnallisen liikkeen rakentamisesta, joka näkee realistisesti millainen maailma on, ja osaa argumentoida ymmärrettävästi, millainen sen tulee olla huomenna.