Kalevi Kalemaa ansaitsee runsaasti kiitoksia kirjoittamastaan kirjasta Hannes ja Mauri Ryömästä, isästä ja pojasta, (Historian erottamat, Intokustannus 2020). Isä Hannes (1878 – 1939) oli vahva sosiaalidemokraattinen vaikuttaja ja SDP:n edustaja tärkeillä paikoilla. Poika Mauri (1911 – 1958) oli jo 30-luvulla monissa asioissa kovin paljon eri mieltä isänsä ja tämän vahvasti edustaman SDP:n päälinjan kanssa, mutta pyrki toimimaan puolueen sisällä muuttaakseen sen linjauksia. Sodan jälkeen Maurista tuli kommunisti, johon SKP:n ydinjohto kuitenkin miehen nauttimasta kansansuosiosta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – suhtautui aina varsin kriittisesti. Maurin elämä katkesi tapaturmaisesti jo 47-vuotiaana.
Sekä isä että poika olivat lääkäreitä. Lääketieteen tuntemus ja heidän ammatillinen taustansa vaikuttivat molemmilla siihen, minkälaista lainsäädäntöä he pyrkivät edistämään terveyden- ja sairaanhoidon alueilla. Sosiaalilääketiede ja sairauksia ehkäisevä terveydenhoito olivat kummankin sydäntä lähellä. Viime vuosina politiikan kestoaiheena pysytellyt sote antaa aiheen ajatella, että isä ja poika Ryömä olivat kumpikin omalla tavallaan Suomen kansan suuren kiitollisuuden ansaitsevia pioneereja edistämässä ns. integroitua sote-ajattelua ja siltä pohjalta toimivan julkisen terveyden- ja sairaanhoidon ja siihen toiminnallisesti kiinteästi liitetyn sosiaalitoimen sote-järjestelmän kehittelyä.
Kalemaan kirja kertoo kronologisesti molempien miesten elämäntarinan niihin liittyvine poliittisine ja henkilökohtaisine tapahtumineen ja ihmisineen. Näin kirja laajenee vaikuttavaksi ajankuvaksi. Kirjan lähdeluettelossa on yli sataviisikymmentä teosta, mikä osoittaa, että kirjoittaja on ollut todella vakavissaan halutessaan sijoittaa Ryömät mahdollisimman oikein ja ymmärrettävällä tavalla omaan aikaansa. Henkilöhakemistossa on yli kuusisataa nimeä. Kirjasta muodostuu näin merkittävä lisä niihin kuvauksiin, joita meillä on ennestään maailmansotien välisen ajan ja välittömästi sen jälkeisten vuosikymmenien Suomesta.
Hävityn kansalaissodan jälkeen sosiaalidemokraateilla oli ratkaistavanaan visainen ongelma: miten jatkaa eteenpäin. Maailman silloin johtava sosialismin teoreetikko saksalainen Karl Kautsky oli ollut lähtökohtaisesti sitä mieltä, että sosialistista vallankumousta on tavoiteltava vain rauhanomaisin ja parlamentaarisin keinoin. SPD:n valtava menestys oli antanut Kautskylle myös varmuuden, että se on tie joka johtaa enemmistönä olevan proletariaatin voittoon ja sosialismiin.
Leninin johdolla Venäjällä tehty aseellinen vallanotto oli perustunut toisenlaiseen strategiseen ajatteluun, jonka Kautsky tuomitsi virheelliseksi ja tuhoisaksi. Hannes oli hyvin Kautskynsa lukenut ja puolusti aktiivisesti SDP:n päälinjaksi muodostuvaa kantaa, jonka mukaan puolueen tulee tuomita kansalaissotaan ryhtyminen traagisena virheenä, sen on pyrittävä kasvattamaan puoleen parlamentaarista voimaa ja mahdollisuuksien mukaan hakeuduttava varsinkin keskipuolueiden kanssa hallitusyhteistyöhön – ja edistettävä reformien kautta työväenluokan asiaa.
Kansalaissodan punaiset johtajat olivat paenneet Venäjälle ja perustaneet Pietarissa Suomen kommunistisen puolueen. Suomessa sosiaalidemokraateissa oli paljon ihmisiä, jotka Suomen vanhan työväenpuolueen kulttuurin mukaisesti olivat tinkimättömän luokkataistelun linjalla ja pitivät ryömäläistä ajattelua petturuutena. Tämä johti 1919 SDP:n hajoamiseen ja Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP) perustamiseen.
1920-luvulla elettiin vuosia, jolloin sosialistisen liikkeen sisäiset ideologiset suhteet kärjistyvät äärimmilleen. Vuosikymmenen alkuvuosina Neuvostoliitossa uskottiin ”lokakuun” vallankumouksiin Saksassa ja muissakin Euroopan maissa. NKP leimasi parlamentaariseen toimintaan orientoituneet sosiaalidemokraatit sosiaalifasisteiksi. Vasta 30-luvulla – kun oli käynyt selväksi, ettei ”lokakuun” vallankumouksia tule Euroopassa lisää – NKP omaksui uuden kansanrintamastrategian, joka kehotti sosialisteja juuri sellaiseen yhteistyö-politiikkaan, johon Hannes oli vienyt omaa puoluettaan jo 20-luvun alussa.
Mauri kasvoi varhaisen aikuisuutensa 30-luvun Suomessa. Neuvostoliitosta oli tullut jo vakiintunut tosiasia. Monet Euroopan maat – Suomikin – kipuilivat fasismin kanssa, joka oli ottanut kommunismin ja sosiaalidemokratian päävihollisikseen antaen samalla ymmärtää, ettei niiden välillä ole mitään eroa. Neuvostoliitossa omaksuttiin ajatuksia, joiden mukaan fasismi on vain kapitalismin epäitsenäinen naamio.
Tätä taustaa vasten Stalinin-Hitlerin sopimus vuonna 1939, jossa Itä-Puola, Baltian maat ja Suomi sovittiin Neuvostoliiton nautinta-alueiksi, oli kaikille sosialisteille ja etenkin kommunismiin uskoville valtava järkytys. Luultavasti tuo järkytys selittää omalta osaltaan talvisodan ihmettä, toisin sanoen sitä yksimielisyyttä, jolla suomalaiset lähtivät rintamalle.
Perinteisemmästä sosialistisesta perspektiivistä katsoen maailma palasi taas ikäänkuin raiteilleen sen jälkeen kun Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja syntyi liittoutuneiden – Neuvostoliiton, Iso-Britannian ja USA:n – yhteistyö-asetelma. Suomi oli kuitenkin siinä vaiheessa ja sodan loppuun asti Hitlerin Saksan vanki.
Kun Saksa oli vuonna 1945 hävinnyt sodan, fasismi oli ideologiana joutunut häpeään ja Suomikin oli joutunut tunnustamaan sekä sotilaallisen että poliittisen tappionsa, maailma näytti sosialistien silmin katsottuna olevan taas täynnä uusia mahdollisuuksia. Välirauhan aikana herätelty ystävyyspolitiikka itään ja perustettu Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seura olivat tehneet monesta ihmisestä ystävyyspolitiikan vakaumuksellisen kannattajan.
Tätä taustaa vasten ei ole kovin ihmeellistä, että Maurista tuli kommunisti. Hanneksesta kansalaissodan jälkiarviot olivat tehneet entistä vakaumuksellisemman sosiaalidemokraatin. Maurista maailmansodan jälkiarviot tekivät vakaumuksessaan melko hapuilevan kommunistin. Ehkä näin voi tiivistää. Historia erotti isän ja pojan.
Kalevi Kalemaa on antanut teokselleen oivaltavan nimen.