Luin Antti Blåfieldin toimittaman tavattoman mielenkiintoisen ja erittäin lämpimästi suositeltavan antologian Historian käyttö ja väärinkäyttö (Siltala 2016, 270 s.). Kirjan julkaiseminen liittyi uuden kansainvälisen järjestön Historioitsijat ilman rajoja (Historians without Borders) lanseeraukseen Helsingissä.
Ennen kuin menen itse kirjaan tarkemmin, tekee mieli palauttaa muistiin muutamia oppineita ja heidän teorioitaan historian suurista megatrendeistä.
Aivan kiertämätön on tietysti Karl Marx ja hänen materialistinen historiankäsityksensä. Kaksi muuta kirjoittajaa, jotka haluan nostaa esiin, ovat Francis Fukuyama, joka vuonna 1992 julkaisemassaan kirjassa esitti teesin, että ihmiskunnan kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on päättynyt liberaalidemokratian voittoon; on tultu historian loppuun.
Samuel P. Huntington julkaisi vuonna 1996 kirjan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Siinä hän sanoi, että kaksinapaisen maailmanjärjestyksen tilalle ovat nousseet, ja jatkavat nousuaan, maailman kahdeksan tai yhdeksän suurta kulttuuripiiriä ja niiden väliset yhteentörmäykset.
Vaikka kiitosta asiasta halutaan vain harvoin antaa Karl Marxille, materialistinen historiankäsitys on tullut tiedemaailmassa vallitsevaksi. Sen keskeisiä momentteja ovat tieteen ja teknologian kehityksen oleellinen merkitys taloudelliselle kehitykselle, talouden kehityksen oleellinen merkitys sosiaaliselle kehitykselle ja sosiaalisen kehityksen oleellinen merkitys poliittiselle kehitykselle. Tämä on historian dynamiikka.
Francis Fukuyama totesi: kyllä, juuri niin kehitys on edennyt, mutta nyt on tultu historian loppuun sillä liberaalidemokratia on voittanut. Fukuyama on samanaikaisesti sekä enemmän oikeassa että enemmän väärässä kuin hän itse on todennäköisesti ymmärtänyt. Hän on oikeassa siinä, että demokratian ajatus on tehnyt (toivottavasti!) lopullisen historiallisen läpimurron. Hän on oikeassa siinäkin, että markkinatalous (joka ehdottomasti kuuluu ns. liberaalidemokratiaan) on tullut jäädäkseen.
Fukuyama on kuitenkin väärässä siinä, että jäädäkseen olisi tullut juuri liberaalidemokraattisen käsityksen mukainen kapitalistinen markkinatalous. Historia ei ole tullut loppuunsa. Ideologioiden välinen kamppailu ei ole päättynyt. Ideologinen ja poliittinen kamppailu jatkuvat. Nyt on kysymys siitä, miten hyvinvointiyhteiskunta ymmärretään ja kuinka kattava siitä tehdään. (Olen käsitellyt tätä aihetta aikaisemmassa blogissani Työ, pääoma ja demokratia.)
Samuel Huntington on varmasti oikeassa siinä, että maailmassa on laajoja kulttuuripiirejä – ehkä juuri kahdeksan tai yhdeksän, kuten hän sanoo. Mutta luultavasti hänen käsityksensä näistä kulttuuripiireistä on liian staattinen. Elämä on kaikkialla kehityksen alaista – ja kaikkialla kehitys noudattaa edellä luonnehtimaani materialistisen historiankäsityksen mukaista kaavaa.
On myös ymmärrettävä – mutta ilman rotu-ideologista eurooppa-keskeisyyttä – että eurooppalainen (nykyisin OECD-maiden) taloudellinen ja poliittinen kulttuuri on ollut ja on (historian oikusta, jos niin halutaan!) renessanssin ajoista lähtien maailmanhistoriallisen kulttuurikehityksen moottori tai veturi. Ne yhteentörmäykset, joista Huntington puhuu, koskevat tietysti sekä taloutta että politiikkaa, mutta ehkä kuitenkin vähemmän taloudessa noudatettavia periaatteita kuin demokratiaa ja sen pelisääntöjä. On kuitenkin turha kiistää, etteivätkö juuri eurooppalaisessa kulttuuripiirissä kehittyneet taloutta ja politiikkaa ohjaavat normit olisi muodostumassa universaaleiksi normeiksi.
Nämä ajatukset olivat taustalla lukiessani Blåfieldin toimittamaa kirjaa.
Kirjassa on kuusitoista artikkelia, kaikki korkeatasoisten asiantuntijoiden kirjoittamia. Jokainen artikkeli avaa erilaisen näkökulman historian käyttöön ja väärinkäyttöön. Helsingin Sanomissa kouliutunutta toimittaja Antti Blåfieldiä on kiittäminen siitä, että kaikki artikkelit ovat lukukokemuksena helposti avautuvia.
Kirjan artikkelit käsittelevät periaatteessa kahdentyyppisiä tilanteita: miten yhtäältä elää vaikean menneisyyden kanssa ja miten toisaalta ottaa ajankohtaisissa kriisinhallintatilanteissa oikealla tavalla huomioon kiistan osapuolten historialliset kokemukset.
Artikkeleiden läpikäyvä ymmärrys on, että väkivaltaisiksi muuttuvissa kiistoissa – olivat ne kansakuntien sisäisiä tai valtioiden välisiä – on aina kysymys sellaisen identiteetin muodostuksesta, jolla on vihollinen. Se on yleensä vastavuoroista. Vihollinen on sellainen, jonka aikeita pelätään ja joka demonisoidaan. Vaikeita ovat myöhemminkin ne historiat, joissa konflikti ei ole päättynyt sovintoon, vaan toisen osapuolen väkivalloin tai manipuloiden saamaan voittoon.
Holokaustin ja yleisemmin Natsi-Saksan historian käsittely on tuottanut käsitteen vergangenheitsbewältigung eli menneisyyden hallinta. Sillä tarkoitetaan, että menneisyys kohdataan avoimesti ja totuudellisesti. Kirjan esipuheessa Erkki Tuomoja toteaa, että Saksa on suorastaan esikuvallisesti onnistunut vaikeassa tilinteossaan haastavan menneisyyden kanssa.
Toinen esimerkki kohtalaisen onnistuneesta menneisyyden hallinnasta on ollut Etelä-Afrikan apartheid politiikan käsittely totuuskomissioineen.
Sitäkin kirjan artikkeleissa sivutaan, miten hyvin Suomessa on onnistuttu kansalaissodan muistamiseen liittyvien traumojen ja demonisointien purkamisessa. Yhä paremmin, mutta vasta viime vuosikymmeninä, kun aikaa silloisten tapahtumien ja nykyisyyden välille on tullut riittävästi.
Toinen kotimainen ongelma – jota kukaan ei mainitse antologiassa – olisi kansandemokraattien ja kommunistien demonisointi ja siihen liittynyt presidentti Kekkosen demonisointi. Se on ylläpitänyt yhteiskuntamme oikealla laidalla pitkään vainoharhaista käsitystä, että Suomi ei ennen Mauno Koiviston presidenttikautta ollut aito demokratia vaan epädemokraattinen ”Kekkoslovakia”.
Kirjan mielenkiintoisinta ja ajankohtaisinta antia ovat Vladislav Zubokin artikkeli Venäjä ulkopolitiikka ja historian taakka sekä Heikki Talvitien artikkeli Näkökulmia Venäjään.
Nyky-Unkarin outoon poliittiseen tilanteeseen avaa mielenkiintoisen ja opettavan näkökulman Heino Nyyssösen artikkeli Unkari ja vuoden 1956 vuosipäivän konflikti. Kaikki ovat maassa vuosipäivän tärkeydestä samaa mieltä, mutta sen poliittinen symboliikka herättää rajuja erimielisyyksiä.
Valaisevia tapaustutkielmia kirjassa on lisäksi mm. USA:sta ja Indonesiasta. Niiden lisäksi kirjassa on ansiokkaita teoreettisia pohdiskeluja kuten Timothy Garton Ashin Sanavapaus ja historian tutkimus ja Petri Hakkaraisen Ajattelua ajoissa.
Martti Ahtisaari ja Marko Lehti johdattelevat lukijan rauhanvälityksen ja kriisinhallinnan problematiikkaan. Varsinkin Lehden artikkelissa on arvokkaita metodologisia johtopäätöksiä.
Yksi johtopäätös tai ajatus, jonka ehkä olisi voinut tuoda vieläkin selvemmin esiin, on että, demokratia on ristiriitojen rauhanomaisen ratkaisemisen menetelmä. Hyvin toimivassa demokratiassa tämä koskee sekä päivänkohtaisesti esiin nousevia kysymyksiä että menneisyyden tulkintoja.