Jälleen kerran kiinnitän lukijoitteni huomiota Ylen Ykkösaamuun. Se on hyvin toimitettu ajankohtaisohjelma, joka yrittää raapaista aina hieman pintaa syvemmältä. Usein se myös onnistuu. Tänään se kiinnitti huomiota kahteen ajankohtaiseen ja huolestuttavaan kansainväliseen asiaan.
Ensinnäkin siihen miten Valko-Venäjän diktaattori Lukashenka kiusaa Liettuaa, Puolaa ja Euroopan unionia lennättämällä Lähi-Idän pakolaisia maahansa ja kuljettamalla heitä sen jälkeen maansa rajoille, jotta pakolaiset voisivat siirtyä laittomasti turvapaikanhakijoiksi EU-maihin.
Toinen kansainvälinen teema, jolle omistettiin huomiota, oli tilanne Bosnia-Hertsegovinassa. Tuon hallintorakenteeltaa onnettoman liittovaltion toinen puolisko, eli serbitasavalta, uhkaa erolla ja liittymisellä Serbiaan. Jugoslavian hajoamissodissa syntynyt Bosnia-Hertsegovina ei alun alkujaankaan ollut mikään ihanneratkaisu, kuten ei Kosovonkaan aseman järjestely. Ne olivat kuitenkin järjestelyjä, joilla rauha karmeiden sotien jälkeen saatiin aikaan. Niiden järjestelyjen mukaan olisi nyt hyvä elää.
En mene tässä syvällisesti kumpaankaan tapaukseen. Jos Ykkösaamun katsaukset tapauksiin saivat kuulijan kaivamaan enemmän tietoa tapausten taustasta ja esihistoriasta, ne täyttivät hyvin tehtävänsä. Kiinnitän kuitenkin huomiota yhteen oleelliseen asiaan, josta kummassakin tapauksessa on kyse, nationalismiin.
En ole suinkaan ensimmäinen, joka toteaa, että nationalismi on jälleen muodissa. Liian moni ei kuitenkaan ole sanonut, että nationalismi on vaarallista. Donald Trumpin nationalismille etupäässä naureskeltiin Euroopassa ja hänen ”America first!” politiikkaansa surkuteltiin järkevän kaupallisen globalisaation ja demokratian ideologisena tappiona. Perimmältään Trumpin nationalismi oli (ja on) kuitenkin hyvin vaarallista. Sodat syttyvät aina syistä, joita voidaan kutsua nationalistisiksi. Sen avulla vahva valtio perustelee aggressiotaan naapureitaan vastaan ja sen avulla heikko kansanryhmä perustelee kapinaansa. Kun nationalismi on muodissa, kaikkialla on helppo perustella omaa aggressiivisuutta toisten kuvitellulla aggressiolla.
Me puhumme nykyisin sääntöperäisestä kansainvälisestä (ja yhteiskunnallisesta) järjestyksestä. Yhteiskunnallisesta järjestyksestä ihmisoikeus-normien takia. Se puhe kannattaa ottaa vakavasti. Yhdistyneet Kansakunnat ja Euroopan unioni ilmentävät maailman sääntöperäistä järjestystä. Jo maailman nykyisen demokraattisuuden tasolla militantti ja militaristinen nationalismi on muuttunut sekä tarpeettomaksi että vaaralliseksi. Kaikkia demokraattisesti legitiimejä intressejä voidaan ajaa tehokkaasti ja edistää tuloksellisesti rauhanomaisin keinoin. Nationalismi on nykyisin järjen ja rauhan vihollinen numero yksi.
Ylen Ykkösaamussa oli tänään pari muutakin teemaa, jotka herättivät ajatuksia. Heikki Hiilamo on jo pidempään ollut Ykkösaamun kolumnisti. Tänään hän puhui siitä, kenelle eläkerahastot kuuluvat. Teema on mielenkiintoinen, ja sen Hiilamo osasi tarjoilla taitavasti. Hän totesi, että eläkerahastot ovat niin suuret, että niillä voitaisiin hoitaa valtion kaikki menot lähes neljän vuoden ajan. Tai jos eläkerahoilla maksettaisiin pois koko valtion velka, jäljelle jäisi vielä reilut 100 miljardia euroa.
Rahastoituja eläkevaroja on siis paljon. Mitä niillä tehdään? Mitä niillä pitäisi tehdä? Onko rahastointi hyvä juttu? Riittävätkö rahat eläkkeisiin myös tulevaisuudessa? Tällaisia kysymyksiä voi kehitellä enemmänkin. Minusta erityisen älykäs oli Hiilamon kysymyksenasettelu: kuuluvatko eläkerahat eläkeläisille? Hän totesi, että yritykset itse asiassa ns. takaisinlainaus-systeemin ansiosta kokivat aikaisemmin omistavansa eläkevarat.
Nyttemmin ajattelu on Hiilamon mukaan kehittynyt. Aletaan olla yksimielisiä siitä, että eläkevarat kuuluvat palkansaajille. Mutta keille heistä? Entisille, nykyisille vai tuleville? Tuo kysymyksenasettelu ja Hiilamon sen ympärillä käymä pohdiskelu on niin mielenkiintoista, että sinun kannattaa kaivaa blogi esiin joko Ylen Areenasta audiona tai Ylen Uutisvahdista kirjallisena.
Toinen aivan huikean mielenkiintoinen teema, josta aamulla puhuttiin oli verotus. Jutun kimmokkeena oli se, että huomenna on niin sanottu veropäivä. Se tarkoittaa päivää, jolloin valtion verovirasto julkistaa tiedot kansalaisten viime vuoden verotuksesta. Totean nyt ensiksi, että Suomessa on ollut aivan erinomaisen hieno perinne, jonka mukaan kansalaisten verotustiedot ovat julkisia. Oli hyvin ymmärrettävää ja täysin oikein, että syntyi julkinen rähinä, kun pari vuotta sitten rikkaille kansalaisille annettiin oikeus pyytää salaamaan henkilökohtaiset verotustietonsa. Asian lopullinen oikaiseminen taitaa vielä olla kesken.
Ohjelmassa oli kuitenkin kyse siitä, pitäisikö tuloveroja alentaa. Studioon oli haastettu kolme hallituspuolueiden kansanedustajaa, demari, kepu, ja vassari. Asia ei ole hallituksessa minkäänlaisessa ajankohtaisessa valmistelussa. Keskustelu asiasta on lähtenyt liikkeelle siitä, että hallituksen keskustalainen valtionvarainministeri Saarikko on julkisessa keskustelussa antanut ymmärtää, että työllisyyden kohentamisen kannalta yleinen tuloverojen alentaminen olisi nyt paikallaan.
Kansanedustajien keskustelu aiheesta oli niin mielenkiintoinen ja erilaisten yhteiskuntapoliittisten ajattelutapojen suhteen niin opettava, että suosittelen lämpimästi keskustelun kuuntelemista Ylen Areenassa.
Verotuksessa on myös olemassa vielä syvempi filosofinen taso, jota keskustelu ei koskettanut. Se on ajattelua, jota soisin nimenomaan vasemmistossa harrastettavan. Tässä tila ei anna mahdollisuutta sen laajempaan avaamiseen. Palaan siihen toisessa yhteydessä.