Helsingin Sanomat on tänään itsenäisyyspäivänä vuonna 2022 kirjoittanut tarkkaan harkitun pääkirjoituksen otsikolla ”Itsenäisyyttä puolustetaan yhdessä muiden kanssa”. Se on juhla-pääkirjoitus, johon voin paljossa yhtyä, mutta se ansaitsee myös muutaman kommentin varsinkin kansandemokraattista poliittista liikettä Skdl:ää ja myöhemmin Vasemmistoliittoa edustaneelta taholta.
Ensimmäisen maailmansodan ja Lokakuun vallankumouksen jälkeen monissa Euroopan maissa syntyi vahvoja kommunistisia puolueita, joiden keskeinen uskomus oli, että Neuvostoliiton synnyn myötä oli otettu suuri historiallinen askel kohti sosialismia. Toisen maailmansodan aikana erityisesti Italian ja Ranskan kommunistiset puolueet näyttelivät tärkeätä osaa vastarintaliikkeiden mobilisoinnissa Saksan miehitystä ja natsismia vastaan. Molemmissa maissa kansa palkitsi nämä kommunistiset puolueet sodan jälkeen valtavalla kannatuksella, joka jatkui useita vuosikymmeniä.
Suomen tarina oli tässä suhteessa hyvin toisenlainen. Hävityn kansalaissodan jälkeen Suomen kommunistinen puolue perustettiin vuonna 1918 Moskovassa eräiden vallankumous-yritystä johtaneiden sosiaalidemokraattien toimesta. Oli luonnollista, että tämä SKP nähtiin Suomessa vallankumouksellista revanssia Neuvostoliiton avulla tavoittelevana joukkona ja oli siksi virallisen Suomen kieltämä puolue.
Se ei tietenkään estänyt sitä, että SKP yritti vaikuttaa Suomen politiikkaan muutamien laillisten sosialistipuolueiden avulla, eikä sitäkään, että syntyi myös pieni maanalainen neuvosto-romanttinen kommunistinen liike. Virallisesti työväenliikettä ja vasemmistoa edusti maailmansotien välisenä aikana SDP. Kommunismin kannatus jäi marginaaliseksi.
Kun talvisota syttyi, Suomeen ei syntynyt minkäänlaista maanalaisen kommunismin organisoimaa vastarintaliikettä Suomen sotaponnistuksia vastaan. Talvisodan kansallinen yksimielisyys ei ole myytti; se oli tosiasia.
Jatkosodan aikana joitakin kommunismi-sympatioista tunnettuja ihmisiä laitettiin niin sanottuun turvasäilöön. On todennäköistä, että silloinkaan mitään Neuvostoliitto-mielistä vastarinta-liikettä ei olisi syntynyt, vaikkei turvasäilö-menetelmään olisi turvauduttukaan. Talvisodan yksimielisyys jatkui aina vanhan rajan ylittämiseen asti. Senkään jälkeen, vaikka rintama-miesten keskuudessa otettua askelta kohtaan oli paljon epäilyjä ja kritiikkiä, mitään organisoitua vastarintaa virallisia sotaponnistuksia vastaan ei syntynyt.
Suomi lähti jatkosotaan vuonna 1941 Natsi-Saksan rinnalla, joka näytti silloin voittoisalta, ja joka oli luvannut joidenkin suomalaisten Suur-Suomi unelman toteutuvan. Sodan jälkeen Suomi oli tilanteessa, jossa globaalisti katsoen se oli ollut natsi-pahisten puolella. Suomen vihollinen Neuvostoliitto puolestaan oli USA:n ja Ison Britannian rinnalla ollut hyvisten puolella.
Suomi oli kuitenkin säilyttänyt itsenäisyytensä. Nyt oli kysymys siitä, miten Suomi asemoi itsensä uudessa kansainvälis-poliittisessa tilanteessa. Asiasta väännettiin kättä vuoden 1944 syyskuusta vuoteen 1948, jolloin asia sai ratkaisunsa Neuvostoliiton kanssa solmitussa YYA-sopimuksessa.
SDP hajosi jo ennen 1945 pidettyjä ensimmäisiä sodan jälkeisiä eduskuntavaaleja. Siitä oli irronnut uusi puolue SKDL, joka oli jo perustettaessa ottanut yhteisö-jäsenekseen maanalaisuudesta vapautuneen SKP:n. SKDL menestyi vaalissa loistavasti saaden 49 paikkaa SDP:n saadessa 50. Tulevina vuosikymmeninä SKDL säilytti pitkään asemansa suurena työväenpuolueena.
SDP:n hajoamisessa kysymys oli Suomen suhteesta äskeiseen viholliseen Neuvostoliittoon. Presidentti Paasikivi oli ennen vaalia toivonut näkevänsä eduskunnassa paljon uusia kasvoja. SKDL:n listoilta valituissa niitä oli. He olivat työväenliikkeen paasikiviläisiä, jotka näkivät että geopoliittisen asemansa vuoksi Suomen tulee harjoittaa Neuvostoliiton kanssa naapuriystäyyden politiikkaa.
Siitä Paasikiven-Kekkosen linjasta, jota SKDL tuki johdonmukaisesti, tuli monessa mielessä menestystarina, joka jatkui aina Neuvostoliiton loppuun asti. Taloudellisessa mielessä se oli win-win-suhde sekä Suomelle että Neuvostoliitolle. Kansainvälis-poliittisesti se mahdollisti Suomelle hankkiutumisen monessa mielessä erittäin arvostettuun asemaan.
Jälkikäteen katsoen puheet Suomen ”suomettumisesta” siinä mielessä, että ulkopolitiikkamme olisi ollut liian Neuvostoliitto-myönteistä, näyttäytyvät joko suurena väärinkäsityksenä tai tarkoitushakuisena sumutuksena.
Eräiden suomalaisten ”suomettumisesta” sensijaan voidaan puhua tosiasiana. Oli olemassa poliitikkoja, jotka ”ilmiantamalla” toisia poliitikkoja ”neuvostovastaisuudesta” pyrkivät saamaan etua itselleen. Tällainen opportunistinen pelaaminen oli itsestään selvästi moraalisesti ala-arvoista ja täysin tuomittavaa demokratian pelisääntöjen kannalta asiaa arvioiden.
SKDL:ään ja erityisesti sen jäsenjärjestö SKP:hen on liitetty käsite vaaran vuodet. Niitä on nähty olleen sekä välittömästi sodan jälkeen 40-luvulla että uudelleen 70-luvulla. Käsitteellä tarkoitetaan Suomen vaaraa ajautua samanlaiseksi Neuvostoliiton satelliitiksi, jonkalaiseen asemaan Itä-Euroopan maat olivat joutuneet jo sodan aikana.
En usko, että mitään vaaran vuosia on ollutkaan. Puhe niistä heijastelee vain Neuvostoliittoon, SKP:hen ja kommunismiin yleensä kohdistuneita epärealistisia pelkoja. Aivan varmasti aktiivisten suomalaisten kommunistien joukossa oli joitakin höyrypäitä, jotka ovat kuvitelleet Suomessa voitavan tehdä kommunistinen vallankumous Neuvostoliiton avulla. Heitä oli kuitenkin aina aivan liian vähän, jotta he olisivat voineet realistisesti saada oman kommunistisen puolueensa, SKDL:stä puhumattakaan, lähtemään sellaiseen hankkeeseen. SKDL ei ollut vain nimensä mukaisesti demokraattinen puolue; se on ollut kannattajiensa asenteilla mitaten ehkä Suomen demokraattisin puolue kautta aikojen.
Oleellisin vuosiluku SKP:n roolin ymmärtämisen kannalta on 1966. SKP oli jo aikaisemmin jakautunut selvästi asenteissaan Neuvostoliittoon ja ennen kaikkea sen yhteiskuntajärjestelmään. Vähiten syyllinen tähän jakautumiseen ei ollut SKDL-aktivisti, sittemmin puolueen pääsihteeri ja puheenjohtaja Ele Alenius, joka ei ollut kommunisti, mutta oli ideologisesti erittäin vaikutusvaltainen koko kansandemokraattisessa liikkeessä. Oma vaikutuksensa oli myös Neuvostoliiton kehityksellä, jossa Hrustshevin ”suojasää” oli joutunut vaikeuksiin.
Vuoteen 1966 tultaessa SKP:hen oli syntynyt enemmistö, joka oli vakuuttunut siitä, että se voisi säilyttää vaikutusvaltansa suomalaisessa politiikassa vain irtisanoutumalla selvästi NKP:stä. Ajatus suomalaisesta kommunismista, joka on lopullisesti sitoutunut ei vain käytännössä kaikissa oloissa, vaan myös ohjelmallisesti, demokratiaan, voi (sekä silloin että nyt!) tuntua epärealistiselta, kun tiedettiin ja tunnettiin Neuvostoliiton voima ideologisen kontrollin harjoittajana. Juuri sellaiseen ”kansalliseen” kommunismiin SKP kuitenkin ilmoitti uskovansa, kun se valitsi uudeksi puheenjohtajakseen Aarne Saarisen.
Tämän päivän Hesari toteaa pääkirjoituksessaan, että Suomen itsenäisyyden aikaa on leimannut vaihteleva suhde Neuvostoliittoon ja Venäjään. ”Suhde itänaapuriin löi suomalaisiin vahvan erillisyyden tunteen: meillä oli oma historiallinen kokemuksemme, vaikka muut eivät sitä aina pystyneet ymmärtämään.” ”Sitten, 24. helmikuuta 2022 , tältä Venäjä-suhteelta petti pohja.”
Hesari toteaa, että on syntynyt keskustelua siitä, oliko koko Venäjä-politiikkaamme perustunut valheelle: ”Muut tuntuivat äkkiä meitä viisammilta.” Tuntuivatko ja kuinka monen mielestä, kysyn minä? Eikä Hesarikaan ole ihan varma, koska se jatkaa: ”Pohdiskelu on terveellistä, vaikka Suomella ei ole suurta syytä hävetä valintojaan. Suomi on joutunut navigoimaan historiassaan hyvin kapeaa ja vaarallista reittiä, mutta onnistunut rakentamaan itsestään melkoisen menestystarinan.”
Hesarin itsenäisyyspäivän pääkirjoituksen kiistämätön ansio on, että se ei toista aikaisemmin niin yleistä uskomusta vaaran vuosista. Toisaalta se ei myöskään avaa Suomen tarinaa niiden ihmisten ja puolueiden näkökulmasta, jotka on tavattu yhdistää vaaran vuosiin. Lopullinen totuus Suomen menestystarinasta edellyttää myös sen näkökulman avaamista. Kansandemokraattinen liike sosialisteineen ja enemmistö-kommunisteineen voidaan itse asiassa nähdä Suomen itsenäisyyden todellisina takaajina.