Tuoreen KU:n kansi julistaa suurin kirjaimin, että lehden numero on ”Hyvinvointivaltiota etsimässä”. Juttu ”Hyvinvointivaltio” on sijoitettu lehden ”taustat” osastoon ja se on tarkoitettu pääjutuksi.
KU on Vasemmistoliiton pää-äänenkannattaja. Lehden nykyinen nimi KU viittaa sanoihin ”Kansan Uutiset”, joka oli useita vuosikymmeniä vuonna 1957 perustetun lehden nimi. Lehteä julkaisee edelleen Kansan Uutiset Oy.
Niin sanotussa apinalaatikossa lehti kertoo olevansa journalistisesti riippumaton vasemmistolainen ykkösmedia. Lehden visioon kuuluu, että se uskoo lukijoidensa tarvitsevan Kansan Uutisten sisältöä ja näkemyksiä Suomesta ja maailman tilasta muuttaakseen maailmaa oikeudenmukaisemmaksi.
Miksi toistan tässä näitä tietoja, jotka ovat kaikkien KU:n lukijoiden nähtävillä jokaisessa KU:n numerossa? Siksi, että hyvinvointivaltio on ymmärrettävä teemaksi, joka on hyvin lähellä vasemmistolaisuuden ydintä, suorastaan ytimessä. Samalla kun se on sitä, se on nykyisin yksi yleisimpiä, käytetyimpiä – ja kiistellyimpiä – käsitteitä poliittisessa keskustelussa. On siis kysymys käsitteestä, jonka merkityksen kohtuullisen täsmällinen ymmärtäminen on erityisesti vasemmistolaisille poikkeuksellisen tärkeätä.
Tuore KU on siis haukannut ison palan. Miten se selviää siitä?
Ei erityisen hyvin mielestäni. Toimittaja Toivo Haimi on haastellut kahta asiantuntijaa, sosiologian yliopiston lehtori Hanna Ylöstaloa Turun yliopistosta, ja tutkimuspäällikkö Paula Saikkosta Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:stä.
Kun vasemmistolaisessa mediassa keskustellaan hyvinvointivaltiosta, kysymys ei voi olla vain ikäänkuin neutraalista yhteiskuntatieteellisestä asiantuntemuksesta, vaan vasemmistolaisesta näkemyksestä. Hyvinvointivaltion käsite kuuluu niin sanoakseni ideologiseen diskurssiin.
Jutun ingressi on lukemaan kiihottava: ”Pohjoismaista hyvinvointivaltiota pidetään maailman onnistuneimpana yhteiskuntamuotona. Suomessa hyvinvointivaltion kulta-aika on kuitenkin jo ohitse, ja kaikkialla Pohjoismaissa suunta on koko ajan poispäin hyvinvointivaltion ihanteista. Onko hyvinvointivaltiota enää olemassa missään?”
Jutun läpi Haimi viittaa käsitteellä hyvinvointivaltio yhteiskuntaan ja tässä siis suorastaan ”yhteiskuntamuotoon”. Se on ongelmallista. Tässä puhetavassa yövartija-valtio on hyvinvointivaltion ideologinen vastakohta, mutta sitä ei jutussa sanota.
Me, jotka olemme eläneet historian kylmän sodan vaiheen, saimme oppia, että yhteiskunta-muotoja on kaksi: Neuvostoliitossa sosialistinen ja lännessä kapitalistinen. En koskaan ole ollut alkuunkaan tyytyväinen noihin käsitteisiin tuolla tavoin käytettyinä, vaikka ymmärsin toki että bolsevismin alkuperäisenä inspiraationa oli ollut sosialismi.
Se että länttä kutsuttiin kapitalismiksi perustui siihen sekaannukseen, että käsitteitä markkinatalous ja kapitalismi pidettiin – ja pidetään valitettavasti edelleen! – synonyymeina. Ymmärrettävää kielenkäyttöä on, että lännessä oli markkinatalous, Neuvostoliitossa ja sen valtapiirissä sekä Kiinassa oli valtiojohtoinen komentotalous. Tuo sosialismi/kapitalismi-puhe oli hämäävää, mutta tarkoitushakuista kylmän sodan molemmissa leireissä.
Olemmeko me nyt, kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ja Kiinan siirryttyä markkinatalouteen, siirtyneet todellisuuteen, jossa yhteiskunta-muodot – ja niiden nimet – määrittyvät sen mukaan, kuinka suuri osuus BKT:stä sijoitetaan julkisiin hyvinvointipalveluihin kuten koulutukseen ja sosiaaliturvaan? Ajatus ei toki olisi ihan hölmö, mutta emme me vielä elä sellaisen kielenkäytön todellisuudessa.
Mitä on ajateltava siitä, että vasemmistolainen lehti julistaa totuutena hyvinvointivaltion kulta-ajan olevan ohi sekä Suomessa että muissakin Pohjoismaissa? Minusta siinä on sekä yhteiskunta-tieteellisesti että ideologisesti paha hahmotusvirhe. Puhumattakaan ingressin kysymyksestä ”Onko hyvinvointivaltiota enää olemassa missään?”
Me tarvitsemme myös käsitteen hyvinvointi-yhteiskunta. On tärkeätä ymmärtää, että hyvinvointi-yhteiskunnat koostuvat kahdesta elementistä: hyvinvointivaltiosta ja säällisestä sopimus-yhteiskunnasta. Sen juuret ovat, jos mennään vuosisata tai pari ajassa taaksepäin, kristillisessä etiikassa. Toisen maailmansodan jälkeinen aika on kuitenkin ollut hyvinvointi-yhteiskuntien rakentamisen intensiivistä kulta-aikaa. Vauhdittajina olivat parlamenttien vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen painostus sekä kansalaisten muu toiminta – esimerkiksi osuustoiminta.
Jäin itse asiassa ihmettelemään, miksi tässä Toivo Haimin jutussa ei ole viitettä hiljattain ilmestyneeseen Pelle Dragstedin kirjaan Pohjoismainen Sosialismi, vaikka se on esitelty KU:ssa. Jo ennen suomennoksen ilmestymistä se oli Vasemmistoliiton viime puoluekokouksen periaateohjelma-luonnosta valmistelleen työryhmän inspiraatio siinä määrin, että suomennokseen pyydettiin esipuhe Vasemmistoliiton puheenjohtajalta Li Anderssonilta.
Dragstedin kirja palaa vasemmiston sosialistisen ideologian hahmottamisessa omalla tavallaan aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa ja Neuvostoliiton syntymää. Sosialistien vuoden 1912 kongressi Kööpenhaminassa hahmotteli sosialismin strategiaksi kolme poliittisen taistelun tai aktivismin aluetta: parlamentaarinen puoluetoiminta, ay-liikkeen toiminta ja osuustoiminta. Siinä ei ollut porvarillisen yhteiskunnan kumoamista väkivaltaisen vallankumouksen keinoin ja yhteiskunnan yksinvaltaisen hallitsemisen luovuttamista ns. tiedostavalle etujoukolle.
Tämä on nyt myös Dragstedin realistinen ohjelma sosialismin arvojen edistämiseksi. Hänen ideologinen ankkurinsa on demokratia. Hän keskittyy taloudelliseen demokratiaan. Kirjan suurin ansio on tanskalaisen osuustoiminnan laajuuden ja toimivuuden osoittamisessa ja sen kartoittamisessa. Dragsted ei kuitenkaan unohda, että tanskalainen hyvinvointivaltio on syntynyt etupäässä poliittisen vasemmiston vaatimuksesta. Eikä hän unohda, että tanskalaiset saavat kiittää elintasostaan ennen kaikkea ammattiyhdistysliikettä.
Oma johtopäätökseni sosialistisen vasemmiston historiasta on, että joukkovoiman suuntaamiseksi oikein on äärimmäisen tärkeätä, että vasemmisto käyttää ideologisesti ilmaisevia ja täsmällisiä käsitteitä. Päivänselvää lienee tänään, että vasemmistolaisella politiikalla tähdätään nimenomaan hyvinvointi-yhteiskunnan puolustamiseen, ylläpitämiseen ja kehittämiseen.
Hyvinvointivaltio ei saisi vasemmiston kielenkäytössä olla hyvinvointi-yhteiskunnan synonyymi, vaan sanalla tulisi tarkoittaa yksiselitteisesti vain niitä lakisääteisiä hyvinvointi-instituutioita, jotka rahoitetaan julkisin varoin. Hyvinvointi-yhteiskunta koostuu hyvinvointi-valtiosta ja sopimus-yhteiskunnasta sekä laajemmin aktiivisesta kansalaisyhteiskunnasta. Itse asiassa hyvinvointi-yhteiskunnan painavampi elementti on työmarkkinajärjestöjen muodostama sopimus-yhteiskunta, jossa päätetään kansalaisten ostovoimasta. Laajaan kansalais-/sopimus-yhteiskuntaan kuuluu kuitenkin paljon muutakin, ennen kaikkea valtava määrä erilaisia järjestöjä, joissa ihmiset edistävät vapaaehtoisesti erilaisia hyvinvointi-tavoitteita.
Onko sellaiseen journalistiseen alarmismiin aihetta, jossa kuulutetaan hyvinvointivaltion kuolemaa? Paula Saikkonen sanoo jutussa realistisesti, että hyvinvointivaltion kuolemasta on puhuttu 1990-luvun lopusta asti, mutta kuitenkin: ”Meillä on edelleen laaja julkinen sektori ja sosiaaliturva, joita rahoitetaan verovaroin. Suomessa julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen on edelleen maailman korkeimpia.”
Ehkä siis tuollaisen yleisen alarmismin sijaan on syytä kohdistaa hyvinvointivaltion purkamiseen kohdistuva kritiikki aina täsmällisesti juuri niihin lakeihin ja instituutioihin, joissa purkamista tapahtuu ja jotka ovat ihmisille tärkeitä. Uudistaminen ei ole purkamista. Vasemmistonkin intressissä täytyy olla se, että julkisia varoja käytetään oikein ja kustannustehokkaasti.
Minua miellytti myös suuresti Hanna Ylöstalon ajatus siitä, että ”politiikassa tarvitaan täsmällisempää ja kriittisempää keskustelua hyvinvointivaltion merkityksestä”. Ylöstalo kysyy: ”Mikä olisi se paras hyvinvointivaltio juuri tässä hetkessä ja tulevaisuudessa?”
Jutun lopussa toimittaja kysyy – minusta yllättäen – ”pitäisikö hyvinvointivaltiota pyrkiä rakentamaan uudelleen, vai päästää irti koko käsitteestä ja ryhtyä rakentamaan tilalle jotakin uutta?”
Asiaa liittyvä hapuilu käy ilmi Hanna Ylöstalon vastauksesta, kun hän sanoo että hyvinvointivaltiosta on syytä pitää kiinni, ”koska se on laajasti arvostettu käsite ja suomalaisten suurin osa kannattaa hyvinvointivaltion perusajatusta: tuloeroja tasaavaa politiikkaa ja saatavilla olevia julkisia palveluja”.
Ns. efektiivinen tulonjako pääomatulojen ja palkkatulojen välillä samoin kuin tuloerot eri tulonsaajien välillä syntyvät työmarkkina-käytännössä. Sellaisia hyvinvointi-yhteiskunnallisia periaatteita, joista työmarkkina-käytännössä väännetään kättä ovat ajatukset täystyöllisyydestä ja mahdollisimman pienistä tuloeroista, jotka samalla kuitenkin ottavat oikeudenmukaisesti huomioon työn vaativuuden. Hyvinvointiyhteiskunta perustuu itse asiassa koulutukselle, osaamiselle, työn tuottavuudelle ja yrittäjyydelle.
Hyvinvointivaltion perusta taas on siinä, että kulttuurissamme hyväksytään yleisesti alunperin vain vasemmiston vaatimus täystyöllisyydestä sekä jokaisen ihmisen oikeudesta työhön. Jos nämä tavoitteet eivät toteudu työttömyyden, työn tarjonnan satunnaisuuden, sairauden, vammaisuuden tms. seikan vuoksi, hyvinvointivaltion tehtävä on tarjota monin eri keinoin sosiaalivakuutus, joka korvaa menetetyn ansion ja takaa kohtuullisen toimeentulon. Se, mikä kulloinkin ymmärretään kohtuulliseksi toimeentuloksi, määrittyy tietysti kansantalouden kehitysasteen ja ihmisten yleisen elintason mukaan.
Hyvinvointiyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion yhdistävä linkki on itse asiassa julkinen koulutusjärjestelmä varhaiskasvatuksesta yliopistoihin. Vaihtoehto olisi tietysti yksityinen markkinaehtoisesti toimiva koulutusjärjestelmä.
Hyvinvointiyhteiskunnan kehitystä on syytä tarkastella historiallisesti ja aloittaa tarkastelu teollisesta vallankumouksesta. Teollistuminen, kaupungistuminen, ammattien eriytyminen, valtava tuottavuuden kasvu ja valtava koulutus-, osaamis- ja tietotason nousu ovat niitä asioita, joihin hyvinvointi-yhteiskuntien syntyminen on perustunut kehittyneissä maissa.
Tuo historia on vasemmiston tavoitteiden näkökulmasta menestymisen historiaa sekä työmarkkina-käytäntöjen että hyvinvointivaltion kehityksessä. Vasemmiston on syytä rakentaa oma identiteettinsä, itsevarmuutensa ja tulevaisuuden visionsa juuri tuolle menestykselle. Samalla sen on syytä muistaa, että kunnollisia demokraattisia hyvinvointiyhteiskuntia on toistaiseksi vain kehittyneessä maailmassa. Globalisoituneessa maailmassa oikeus hyvinvointiyhteiskuntaan on univeraali.