Muutama päivä sitten Ylen Ykkösaamussa referoitiin sanomalehteä, joka pohti Vasemmistoliiton ajankohtaista ahdistusta. Paavo Arhinmäki on puuttuvan kannatuksen pelossa ilmoittanut, ettei ole enää käytettävissä puheenjohtajan tehtävään. Uutta täysin itsestään selvää seuraajaa hänelle ei ole, vaikka monet ovat jo pitkään veikanneet Li Anderssonia. Pari muuta kandidaattia on jo ilmoittautunut kisaan. Asian ratkaisee ensi kesäkuussa puoluekokous Oulussa.
Lehden mielestä vasemmistoliiton ongelmat ovat kuitenkin puheenjohtajan valinnan vaikeutta syvemmällä puolueen identiteetissä. Lehti viittasi vuoden 2007 puolueohjelmaan, jonka mukaan Vasemmistoliitto on julistautunut osaksi kolmatta vasemmistoa, joka lehden mukaan nojaa vahvasti feminismiin ja ekologiaan, mikä on jättänyt puolueen ay-väen tyytymättömäksi. Vasemmistoliitto ei siksi ole löytänyt uskottavaa paikkaa demareiden ja vihreiden puristuksessa. Lehden tulkinta on railakasta yksinkertaistamista.
Olin mukana laatimassa vuoden 2007 periaateohjelmaa samoin kuin edellistäkin vuoden 1998 ohjelmaa. Ne ovat perusajatuksiltaan saman sisältöisiä. Syy vuoden 1998 ohjelman nopeaan uudistamiseen olikin vain siinä, että se, vaikka hyväksyttiin Kuopion puoluekokouksessa yksimielisesti, ei ollut ennen hyväksymistä tullut järjestöväelle kunnolla tutuksi. Ohjelmaluonnoksen käsittelyaika jäsenistön keskuudessa oli jäänyt liian lyhyeksi. Ohjelmaa pidettiin myös liian monisanaisena ja maalailevana.
Vuoden 2007 ohjelmaluonnos kävi läpi perusteellisen käsittelyn perus- ja piirijärjestöissä. Siitä keskusteltiin vilkkaasti myös puolueen lehdissä. Puolueen identiteetin – toisin sanoen itseymmärryksen, eli jäsenistön ja kannattajien käsityksen siitä, keitä me olemme ja mitkä ovat keskeiset tavoitteemme – olisi siis Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 2007 pidetyn puoluekokouksen jälkeen voinut olettaa olevan kirkas ja kiistaton. Eihän se tietenkään ollut. Sen saavuttamiseksi puolueen historia – varsinkin esihistoria kansandemokraattisena liikkeenä – on ollut liian kirjava ja on jättänyt liian monitulkintaisen perinnön.
Vuoden 2007 jälkeen puolueeseen on lisäksi liittynyt paljon uusia nuoria jäseniä etenkin ennen neljän vuoden takaisia eduskuntavaaleja ja välittömästi niiden jälkeen. Tämä heijastui kolmen vuoden takaisen puoluekokouksen valmisteluun haluna avata puolueen perusolemuksesta käytävä keskustelu, vaikka puolueen voimassa olevasta periaateohjelmasta ei vielä ollut kunnolla edes ’muste ehtinyt kuivua’. Uutta periaateohjelmaa ei sitten kuitenkaan ryhdytty laatimaan. Sen sijaan puoluekokoukselle valmisteltiin ns. punavihreä asiakirja. Sillä ei ole periaateohjelman statusta, muttei se myöskään ole tavoite- ja toimintaohjelma välittömästi edessä olevia vuosia ajatellen.
Vasemmistoliitto on selvästi ns. maailmankatsomus-puolue. Tämän vuoksi paine puolueen perusolemuksesta käytävään lähes jatkuvaan keskusteluun on ymmärrettävä. Jos itse saisin ’diktaattorin valtuuksin’ päättää, pitäisin silti puolueen periaateohjelman vuosikymmeniä koskemattomana ja toisin jokaisen puoluekokouksen päätettäväksi vain seuraavat vuodet kattavan poliittisen tavoiteohjelman.
En kuitenkaan sivuuttaisi tarvetta käydä periaatekeskustelua. Tämän takia edellyttäisin, että puoluehallitus valmistuttaa jokaiseen puoluekokoukseen tavoiteohjelman tueksi ja perusteluksi keskusteluasiakirjan, jonka tarkoitus olisi sitoa lähivuosien tavoitteet puolueen yhteiskuntapoliittisiin periaatteisiin ja pidemmän aikavälin strategisiin tavoitteisiin sekä ennen kaikkea vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen ja sen kehityksen analyysiin. Keskusteluasiakirjan luonteeseen kuuluu, että siitä ei äänestetä eikä sitä vahvisteta muodollisesti puolueen ohjelmaksi.
Puolueen virallisia ohjelmia olisivat toivomani ihanteellisen käytännön mukaisesti siis aina selkeästi vain puolueen kulloinkin voimassa oleva periaateohjelma ja puoluekokous-kaudeksi hyväksytty poliittinen tavoiteohjelma.
Ehkä ihanteellisessa, mutta valitettavasti vain kuvitteellisessa, demokratiassa puolue voidaan ajatella jäsenistönä, joka valistuneen keskustelun avulla naulaa kiinni puolueen tavoitteet, ja sitten kannattajien valitsemat eduskunta- ja kunnanvaltuusto-ryhmät toimivat puolueen demokraattisesti hyväksymien periaatteiden ja tavoitteiden toimeenpanijoina. Poliittinen käytäntö on kaukana tästä kuvitelmasta. Useissa puolueissa tilanne on itse asiassa päinvastainen. Populistisella kannatuksella valittu puoluejohtaja ja hänelle kuuliainen puoluejohto pitävät huolen siitä, että puoluekokousten hyväksymät asiakirjat tukevat puoluejohtajan politiikkaa.
Populismi on demokratian korruptiota ja rappiota, johon valitettavasti ei ole olemassa taudin pikaisesti poistavaa patenttilääkettä. Ainoa lääke on hitaasti vaikuttava; ja se on valitettavasti myös hitaasti tarjolle valmistuva. Sitä on älykäs, rehellinen ja juuriin menevä yhteiskuntapoliittinen ja yhteiskunta-teoreettinen keskustelu, jota tulisi pyrkiä edistämään jokaisessa puolueessa yleisenä poliittisena kulttuurina. Sille on myrkkyä omissa yhteiskunnallisissa hallusinaatioissaan kieriskelevä hermeettinen puoluekulttuuri. Parhaimmillaan se on toisten varteen otettavien politiikka-vaihtoehtojen kanssa käytävää dialogia. Lääke tehoaa parhaiten, jos sitä nautitaan kaikissa puolueissa. Se tulisi ymmärtää demokratian itsepuolustuksena.
Suomen poliittiseen järjestelmään on tämän suuntaisen ymmärryksen pohjalta kehitetty muutamia tärkeitä demokratian tukia. Yksi sellainen on puoluerahoitus julkisista varoista, jolla helpotetaan puoluejärjestöjen toimintaa, ennen kaikkea niiden tarvitsemien toimihenkilöiden palkkaamista. Toinen on puolueita lähellä olevien sivistysjärjestöjen toiminnan mahdollistava lainsäädäntö. Uusimpana tulokkaana on puolueita lähellä olevien ns. ajatushautomoiden toiminnan mahdollistava ja rahoittava laki. On jokaisen puolueen oma asia, miten se käyttää näitä välineitä. Parhaiten menestyy pitkällä aikavälillä se puolue, joka saa aikaan kantavimman ja laaja-alaisimmin vaikuttavan yhteiskuntapoliittisen dialogin omien arvojensa ja periaatteidensa pohjalta.
Vasemmistoliiton ongelmana ei ole juurikaan ollut populismi, mutta selvästi sen sijaan tietynlainen utopismi ja siitä kumpuava taipumus eri mieltä olevien mitätöintiin. Tällä taudilla on pitkä historia eurooppalaisessa vasemmistossa. Kylmä sota USA:n ja Neuvostoliiton johtamien blokkien välillä piti yllä utopismia vakiinnuttamalla toiselle leirille nimen sosialismi ja toiselle nimen kapitalismi. Sinänsä tarpeellisilta käsitteiltä hämärtyi merkitys ja mahdollisuus niiden järkevään käyttämiseen.
Neuvostoliiton kuoleman jälkeen laajentuneessa demokraattisessa maailmassa tulisi kaikkialla ymmärtää, ettei demokratialle ja hyvinvointivaltiolle ole olemassa mitään ’sosialismi’ nimistä järjestelmä-vaihtoehtoa. Uusliberaalille yhteiskuntapolitiikalle sen sijaan on olemassa sosialistinen yhteiskuntapoliittinen vaihtoehto. Se lähtökohtana on yksinkertaisesti modernin elämän peruuttamattoman sosiaalisuuden, ts. ihmisten jatkuvasti lisääntyvän ja voimistuvan keskinäisen riippuvuuden, tunnistaminen ja tunnustaminen.
Nostiko Vasemmistoliiton vuoden 2007 puolueohjelma esiin kolmannen vasemmiston käsitteen? Sen nosti esiin jo vuoden 1998 puolueohjelma ja jo sitä ennen puolueessa käyty keskustelu. Korostiko silloin käyty keskustelu feminismiä ja ekologisia liikkeitä kolmannen vasemmiston perustana? Kyllä, kuten muitakin ihmisten tasa-arvoa edistäneitä aatevirtauksia. Merkitsikö tämä työväenliikkeelle keskeisen työn ja pääoman välisen ristiriidan ja kamppailun väheksymistä? Jos ohjelmaa on siten tulkittu, se on ehdottomasti virheellinen tulkinta.
Kolmas vasemmisto on aatehistoriaa avaava käsite. Ensimmäinen vasemmisto oli Euroopan suurten vallankumousten, Ranskan vuoden 1789 ja Euroopan ’hullun vuoden’ 1848 liberaali vasemmisto. Kannattaa muistaa, että oikeiston ja vasemmiston käsitteet saivat alkunsa Ranskan suuren vallankumouksen perustuslakia säätävän kansalliskokouksen istumajärjestyksestä.
Toinen vasemmisto on 1800-luvun loppupuolelta alkaen voimaantunut työväenliikkeen sosialistinen vasemmisto, jolle karkeasti sanoen on ollut tyypillistä usko sosialistiseen vallankumoukseen. Se ymmärrettiin tuotantovälineiden ottamisena valtion haltuun – tapahtuipa se aseellisen vallankumouksen avulla, kuten tapahtui Venäjällä, tai parlamentissa enemmistöksi nousseen sosiaalidemokraattisen puolueen toimesta rauhanomaisesti ja lainsäädännön avulla, kuten SPD:n johtava ideologi Karl Kautsky kuvitteli asian voivan edetä.
Kolmas vasemmisto on toisen vasemmiston utopiasta – ’järjestelmän’ vallankumouksellisesta vaihtamisesta – luopunut ja demokratia loppuun asti sisäistänyt vasemmisto. Jos se samassa prosessissa on tullut hylänneeksi käsitteen sosialismi, se on tehnyt sen omaksi vahingokseen. Yhteiskuntapoliittisen analyysinsa – ja poliittisen toimintansa – terän palauttaakseen kolmannen vasemmiston tulee ottaa tuo käsite uudelleen haltuun. Onneksi Sosialistinen Internationaali on säilyttänyt nimensä, samoin monet Euroopan sosialistiset puolueet.
Niistä Euroopan sosialistisen vasemmiston yhteiskunnallisista analyyseista, jotka aluksi keskittyivät vain työn ja pääoman ristiriitaan, oli luonnollista edetä mm. niihin analyyseihin, joista seurasi 1900-luvun alussa naisliikkeen nousu ja sukupuolten tasa-arvopolitiikan vaatimukset. Yhtä luonnollista on ollut myöhemmin, 60-luvulta lähtien , tiedostaa myös ekologian ja maapallon asuttavana säilyttämisen ongelmat sellaisiksi, jotka juontuvat perimmältään taloudellisen toiminnan luonteesta ja edellyttävät siksi vapaan kapitalismin toiminta-alueen rajaamista ja sääntelyä.
Tälle blogille herätteen antanut sanomalehti saattaa siis olla pinnallisesti oikeassa Vasemmistoliiton edessä olevan ongelman luonteesta. Vasemmistoliiton todellinen haaste on saada aikaan jatkuva yhteiskuntapoliittinen keskustelu, joka ei vain yhdistä koko vasemmistoa ja vihreää liikettä yhteistoimintaan, vaan nostaa näin syntyvän kokonaisuuden poliittisesti hegemoniseen asemaan.
Toisenlainen – parempi – maailma on mahdollinen, mutta sitä voidaan rakentaa vain jalat tukevasti maassa demokratian pelisääntöjä ehdottomasti noudattaen ja edistyksellisiä poliittisia enemmistöjä kooten. Euroopan vasemmistojen, ensimmäisen ja toisen, tärkein historiallinen saavutus on demokratia. Toiseksi tärkein saavutus on hyvinvointivaltio. Kolmannen vasemmiston yhteiskunta-teoria ja poliittinen toiminta voivat edetä tuloksellisesti vain niiden pohjalta.