Kuulen melko usein Hesaria moitittavan Pravdaksi. Minusta se on, jos ei täyttä panettelua, niin ainakin liioittelua. Aika ajoin Hesari pyrkii valottamaan asioita eri puolilta. Sellaista kutsutaan kriittiseksi journalismiksi.

Sunnuntain 24.1. lehden talous-sivuilla on aukeaman mittainen juttu ”Elvyttäjä pelkää työttömyyttä, leikkaaja velkaa”. Se on juttu, joka edustaa kriittistä journalismia lähes parhaimmillaan. Sunnuntain Hesari kannattaa siis kaivaa esiin ja lukea tuo talous-sivujen aukeama.

Lehti esittää neljä kysymystä taloustieteilijöille, joista toiset kannattavat kiristävää, toiset elvyttävää finassipolitiikkaa. Finanssipolitiikka tarkoittaa tässä yhteydessä ennen kaikkea sellaisia julkisen investointeja, jotka loisivat uusia työtilaisuuksia. Ongelmana tässä hyvässä asiassa on, että julkisen vallan verotuksella keräämät tulot eivät riitä elvyttävään finanssipolitiikkaan, vaan elvytys olisi tehtävä ottamalla lisää valtion velkaa.

Kysymyksensä Hesari olisi tietysti voinut asetella toisinkin, mutta eivät ne ole aivan hoopoimmasta päästä. Ensin yleisesti: mistä talousongelmissa oikein on kyse? Toinen kysymys koskee ikääntyvän väestön ja velkaantumisen vaikutusta talouspolitiikkaan.

Kolmas kysymys, joka koskee työvoiman tarjonnan lisäämisen vaikutusta, on kinkkinen ja luultavasti tavalliselle kansalaiselle vaikeasti avautuva. Käytännössä kysymys on lähinnä ns. kannustinloukkujen poistamisesta. Kannustinloukulla tarkoitetaan sitä, että ihminen ei hakeudu duuniin, koska työttömyysturva tai/ja muut sosiaalietuudet ovat niin hyviä, että ihminen pärjää riittävän mukavasti niillä. Onko kannustinloukkuja todella olemassa, on kiistanalainen kysymys. Jotkut pitävät niitä suurena ongelmana, toisten mielestä niitä ei juurikaan ole edes olemassa.

Lehden neljäs kysymyspari on oleellisin. Miten julkisten menojen leikkaukset vaikuttavat talouskasvuun ja työttömyyteen? Miten elvytys vaikuttaisi vientiyritysten kilpailukykyyn?

Lehden jokaisesta kysymyksestä voisi kirjoittaa väitöskirjan. Hesarin aukeamalla kuhunkin kysymykseen on haastettu vastaajaksi yksi ekonomisti, joka kannattaa kiristävää talouspolitiikkaa ja toinen joka kannattaa elvyttävää talouspolitiikkaa. Vastauksille on annettu tilaa vain kymmenen rivin verran kahden palstan levyisessä tilassa. Kukaan ekonomisteista ei siis päässyt tässä haastattelussa kirjoittamaan mitään väitöskirjaa muistuttavaa.

Näin on rakennettu lukijaystävällinen kriittinen lehtijuttu. Mallikasta journalismia! Lukijan se saattaa silti hyvinkin johdattaa väitöskirjan mittaisiin mietteisiin. Mutta toimittaja Paavo Teittiselle, joka on koonnut aukeaman en silti antaisi suorituksesta aivan täysiä pisteitä. Hän on kirjoittanut aukeamalle ’kainalojutuksi’ oman näkökulmansa otsikolla ”Talouskeskustelu voi jättää neuvottomaksi”.

Kyllä! Useat ihmiset talouskeskustelu todellakin on jättänyt viime kuukausina neuvottomiksi.

Aukeaman valaisevin – ja mielenkiintoisin – pohdiskelu onkin Teittisen omassa jutussa. Hän referoi George Masonin yliopiston taloustieteen professori Russ Robertsia, jolla on vastaus siihen, miksi ekonomistit ovat erimielisiä, vaikka heillä on samat faktat ja he ovat lukeneet samat taloustieteen oppikirjat.

Nobelisti Paul Krugman kannattaa Robertsin mukaan elvytystä, koska haluaa isomman valtion. Roberts itse tunnustaa haluavansa mahdollisimman pienen valtion ja vastustaa siksi elvytystä. Molemmat voivat esittää kasapäin tutkimuksia, jotka tukevat omaa kantaa.

”Olen ideologi”, sanoo Roberts. ”Nämä periaatteet värittävät tapaani katsoa maailmaa. Uskon, että tämä pätee lähes kaikkiin meistä. Se, mikä meidät erottaa, on rehellisyys siitä, mitä uskomme ja miksi.”

Sitten tulee Teittisen limbo: ”Vaikka taloustiede ja politiikka kietoutuvat toisiinsa vahvasti, on Robertsin tulkinta lohduton. En halua uskoa siihen. Sitä paitsi jonkunhan on pakko olla oikeassa.”

Juuri kun Teittinen on tarjoillut lukijalle järkevän selityksen sille, miksi hänen haastattelemansa kahdeksan ekonomistia ovat erimielisiä, hän ilmoittautuu itse höynäksi, joka ei ymmärrä asiaa.

Totta kai Roberts on oikeassa. Taloustiede ja varsinkaan talouspolitiikka eivät ole arvovapaita ja vain tosiasioihin nojaavia intellektuaalisen toiminnan aloja. Oli hämmentävää todeta, että Teittinen, joka jo on johtanut lukijansa heidän elämänsä ehkä tärkeimmän oivalluksen äärelle, sanoo sen jälkeen: ”En halua uskoa siihen”.

Miksi tuota pitäisi kutsua? Ideologiseksi sokeudeksi? Intektuaaliseksi laiskuudeksi?