Helsingin Sanomien talousosastossa sivulla B 14 on tänään (su 31.1.2020) juttu joka kannattaa lukea tavallista tarkemmin. Se on otsikoitu ”Pandemia saattaa muuttaa talouden perusteita pysyvästi”. Jutun ingressi täsmentää: ”Yhdysvaltalaisen huippuyliopiston MIT:n taloustieteen professori Daren Acemoglu arvioi, että koronavirus-epidemian jälkeen valtioiden asema taloudessa pysyy vahvana”.

Tutustuin Daren Acemogluun vuonna 2012, kun luin hänen yhdessä James A. Robinsonin kanssa kirjoittaman kirjan Why Nations Fail – The Origins of Power, Prosperity, and Poverty. Kirja teki minuun välittömästi lähtemättömän vaikutuksen viisaudellaan. Tekijät kertovat käyttäneensä suunnilleen viisitoista vuotta sen koostamiseen. Lähdeluettelossa onkin yli 250 teosta ja he haastattelivat toiselle sadalle nousevan joukon kehityksen taloustieteen ja sosiologian asiantuntijoita. Tuon työn vähän yli 500 sivuun mahdutettu tulos on loistava, mutta samalla hämmentävän yksinkertainen.

Tutkiessaan yhteiskuntien vaurastumisen ja menestymisen salaisuutta tekijät eivät ole rajoittuneet vain modernisaation aikaan, jonka voi katsoa alkaneen Euroopan teollisen sekä Englannin ja Ranskan poliittisten vallankumousten myötä. Renessanssi ja 1700-luvun valistus olivat luonut niille ensin henkiset ja sosiaaliset edellytykset. Tekijöiden katse historiaan on syvempi ja globaalimpi. He ulottavat tutkimuksensa Afrikan ohella sekä Kiinan että Intian varhaiseen historiaan ja eurooppalaisista täysin irrallaan syntyneisiin kulttuureihin Etelä-Amerikassa.

Tekijöiden teesi on, että yhteiskuntien kehityksessä on aina ja kaikkialla ollut ratkaisevaa se, minkälaisten instituutioiden tarjoamissa puitteissa elämää on eletty. Käsite instituutio, huolimatta melkoisesta tavanomaisuudestaan, kaipaa ehkä muutaman sanan selitykseksi.

Kirkko on instituutio, avioliitto on instituutio, samoin poliisi ja tasavallan presidentti. Mutta myös lounaan tarjoilua klo 11 – 15 välisenä aikana voidaan pitää suomalaisena instituutiona, samoin kuin päivällisen syömistä klo 17 ja 20 välillä. Jotkut instituutiot on siis yksinkertaista ymmärtää tapoina tehdä jotkin asiat vakiintuneesti tietyllä tavalla. Jotkin instituutiot ovat lakisääteisiä ja niitä varten on omat organisaationsa. Kun siirrytään Acemoglua ja Robinsonia kiinnostaneiden taloudellisten ja poliittisten instituutioiden maailmaan on tärkeätä ymmärtää, että kaikki instituutiot eivät perustu ihmisten tasa-arvoisiin sopimuksiin, vaan enemmän tai vähemmän tiedostetusti olemassa oleviin valtasuhteisiin. Valta voi perustua suoraan väkivaltaan tai taloudellisiin sanktioihin tai niiden pelkoon, tai siihen ettei perittyjä hierarkioita ja käskyvalta-suhteita kyseenalaisteta.

Asemoglu ja Robinson sanovat että taloudelliset ja poliittiset instituutiot voivat olla joko inklusiivisia, eli parhaimmassa tapauksessa kaikki asianosaiset tasaveroisesti mukaansa ottavia, tai eksklusiivisia, eli suljettuja ja asianosaisia ulkopuolelleen jättäviä, tai suorastaan ekstraktiivisia eli vanhaa suomalaisen vasemmiston kieltä käyttäen riistäviä tai ihmisestä kaikki mehut imeviä, kaikissa tapauksissa pienempää tai suurempaan osaa ihmisistä epätasa-arvoisesti hyödyntäviä (eli siis englanniksi exploitative).

Tekijöiden historian-sosiologinen väite on, että historian aamuhämäristä alkaen kehitystä – mm. työkalujen ja muiden tuotantovälineiden kehitystä ja kaikkien vaurastumista – on alkanut tapahtua siellä, missä ihmiset ovat onnistuneet luomaan keskuuteensa sekä poliittisesti että taloudellisesti inklusiivisia instituutioita. Kehitys on sen sijaan polkenut paikallaan kaikkialla siellä, missä taloudelliset ja poliittiset instituutiot ovat olleet eksklusiivisia tai ekstraktiivisia, missä toisin sanoen taloudellinen eliitti on vain elellyt kansan suurimman osan työnteon kustannuksella ja samalla varjellut etuoikeutettua asemaansa epätasa-arvoisen poliittisen järjestelmän ja sen sanktio-vallan avulla.

Eikö vain? Kaikki mitä olet lukenut ja oppinut maailmanhistorian kehityksestä alkaa näyttää jotenkin selvemmältä ja ymmärrettävämmältä kun ajattelet sitä Acemoglun ja Robinsonin tarjoaman instituutio-analyysin näkökulmasta.

Kirja ilmestyi suomeksi käännettynä kaksi vuotta alkuperäisen englantilaisen kirjan jälkeen vuonna 2014 nimellä ”Miksi maat kaatuvat – Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty”. Sen suomensi Kimmo Pietikäinen ja julkaisi hänen oma kustantamonsa Terra Cognita. Pietikäinen on suomentanut ja julkaissut runsaasti ja ansiokkaasti. Sitäkin hämmästyttävämpää oli, että tämän kirjan titteli meni aivan metsään. Eihän Acemoglun ja Robinsonin kirjassa ole kyse ”maiden kaatumisesta” vaan sen ymmärtämisestä, miksi yhteiskunnat ovat jääneet jälkeen kehityksessä, miksi ne ovat tässä mielessä epäonnistuneet. Eikä kirjan alaotsikossa myöskään itse asiassa ole kyse ”vallan, vaurauden ja varattomuuden” synnystä, vaan vallan, hyvinvoinnin ja köyhyyden alkusyistä tai juurista.

Kirja sai varsinkin englantilaisella kielialueella akateemisissa piireissä tavattoman myönteisen ja innostuneen vastaanoton. En muista, että kirja olisi Suomessa saanut osakseen suurtakaan huomiota. Se oli valitettavaa, mutta ehkä ymmärrettävää. Suomalaisen käännöksen ilmestyttyä Marko Hamilo kirjoitti vuonna 2014 Tiede-lehdessä esittelyn teoksesta otsikolla ”Reilu kapitalismi rikastuttaa”. Valitettavasti monet suomalaiset taisivat ymmärtää kirjan sanoman juuri Hamilon kirjoittamalla tavalla. Kirja olisi kuitenkin tarjonnut mahdollisuuden sen sanoman aivan toisenlaiseen tiivistämiseen. Tunnustan, etten ole lukenut kirjan suomennosta, mutta se tuskin selittää Hamilon yksisilmäisyyttä. Asia nyt vain on vaikea – siis instituutiot.

Kapitalismi ja markkinatalous ovat molemmat instituutioita, mutta ne eivät ole sama asia. Tänään Hesarin haastattelussa, jossa Acemoglu uskoo koronan aiheuttavan suuria muutoksia, hän sanoo ettei suinkaan usko markkinatalouden katoavan mihinkään, mutta uskoo valtioiden vahvistuvan. Se on viisas ennuste; toivottavasti toteutuu. Se mitä pitää nimenomaisesti toivoa toteutuvaksi, on täsmennettynä valtioiden demokraattisen legitimiteetin vahvistuminen, samoin kuin niiden keskinäisen yhteistyön sekä kansainvälisten ja ylikansallisten instituutioiden hyväksyttävyyden voimistuminen.

Kapitalismista Acemoglu ei sano haastattelussa mitää, mutta olisi saattanut hyvin sanoa, että kapitalismi on käsite, joka kuuluu ekstraktiivisten instituutioiden piiriin. Hamilo käyttää käsitettä ”reilu kapitalismi”, mutta hän tarkoittaa reilua markkinataloutta. Jos sensijaan kapitalismin käsite varataan viittaamaan pejoratiivisesti pääoman ja pääomien omistajien kohtuuttomiin tuottoihin ja kohtuuttomaan valtaan, kuten mielestäni pitäisi, niin kapitalismi on asia josta reilussa markkinataloudessa on päästävä irti. Kapitalismi on ongelma

Olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että Acemoglun ja Robinsonin kirja on tänään yhtä ajankohtainen kuin se oli ilmestyessään ja se tarjoaa sekä kehityksen taloustieteelliselle että sosiologiselle tutkimukselle erinomaisen lähtökohdan ja viitekehyksen. Edellä sanotun valossa lukija ymmärtänee, että toivon nimenomaan sellaisten yhteiskuntatieteilijöiden ja poliittisten aktivistien, jotka pitävät ihmisten tasa-arvoa omana eettisenä lähtökohtanaan, tarttuvan Acemoglun ja Robinsonin tarjoamaan haasteeseen.