YLE radion Ykkösaamu oli – tietysti taas kerran – ajan hermolla valmistaessaan tänään kuulijoita huomiseen itsenäisyyspäivään ja sen juhlintaan Linnassa, kotisohvalla TV: ääressä tai jollakin yksilöllisemmällä tavalla. Viimeksi mainittukin porukka on siis olemassa, vaikka suurin osa kansaa kerääntyy jälleen kerran televisioiden ääreen seuraamaan Linnan vastaanottoseremonian verkkaista etenemistä.

Eduskunnan jättävää pitkäaikaista keskustan kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilaa ja tyyliasiantuntija Jaakko Seliniä haastateltiin linnan juhlien merkityksestä.

Uuden tutkimuksen mukaan maanpuolustustahto on jonkin verran laskenut ja asiaa on kommentoitu huolestuneena monessa tiedotusvälineessä. Ykkösaamussa asiasta olivat keskustelemassa puolustusvaliokunnan pheenjohtaja Ilkka Kanerva, saman valiokunnan vihreä kansanedustaja Krista Mikkola sekä tutkija Matti Pesu Ulkopoliittisesta instituutista.

Teemaan liittyvä puheenvuoro oli myös kolumnisti Jari Ehrnroothilla, joka uskoi vastaavansa kysymykseen: Miksi tasa-arvoa palvovat suomalaiset palvovat Linnan juhlia? Ultralibertaanin Ehrnroothin ajattelu on niin tasapainotonta, että jätän hänen itsenäisyyspäiväsaarnansa omaan arvoonsa. Keskityn sen sijaan sanomaan jotakin niistä kahdesta haastattelusta.

Jos YLE:n ajankohtaistoimituksen tarkoitus oli mainostaa huomenna lähetettävää pitkää televisio-ohjelmaa, parempia haastateltavia kuin Sirkka-Liisa Anttila ja Jaakko Selin olisi ollut vaikea löytää. Kumpikin olivat roolissaan täydellisiä, Sirkka-Liisa Anttila vakiintuneen ja perinteisen itsenäisyys-retoriikan ja Jaakko Selin, ei yhtä perinteisen, mutta silti jo vakiintuneen glamour-retoriikan edustajana. Sanon tämän ilman pilkan häivää; niin sanotun mainstreamin, siis valtavirta-ajattelun, edustajia on ollut aina ja tulee aina olemaan. Anttila ja Selin ovat sen genren mitä sydämellisimpiä edustajia.

Sirkka-Liisa Anttila, joka kertoi huomenna menevänsä Linna vastaanotolle 36. kerran, jos muistan lukumäärän oikein, muisteli ensimmäistä kertaansa, jolloin hän matkalla presidentin linnaan oli Senaatintorin ylittäessään katsellut valtioneuvoston linnan ikkunoita. Niissä kaikissa oli kaksi kynttilää. Näky sai hänet silloin ajattelemaan suurella kiitollisuudella isäänsä ja muita sotien veteraaneja, jotka kaikki, monet henkensä menettäen, olivat vaarantaneet elämänsä puolustaakseen Suomen itsenäisyyttä. Siinä tiivistyi Sirkka-Liisa Anttilalle itsenäisyyspäivän merkitys.

En halua väheksyä sotaveteraaneihin kohdistuvaa kiitollisuutta. Oli siellä minunkin isäni. Mutta jo parikymppisenä kuusikymmentä vuotta sitten aloin kysellä itseltäni, voisiko ja pitäisikö itsenäisyyttä, sen merkitystä ja sen puolustamisen keinoja, ajatella muullakin tavoin kuin Suomen talvisodan ja jatkosodan ja niille annetun merkityksen kautta. Yksi hyödyllinen opas minulle oli amerikkalainen Charles Leonard Lundin, jonka vuonna 1957 englanniksi ilmestynyt kirja tuli Suomen markkinoille käännöksenä vuonna 1960 nimellä Suomi toisessa maailmansodassa.

Lundinin perimmäisen kysymyksen tulkitsin niin, että oliko talvisota välttämätön? Tällaisiin jo toteutunutta historiaa koskeviin kysymyksiin ei tietenkään voi koskaan saada varmaa vastausta. Silti se mielenkiinto ja tutkiskelu, joka kohdistui Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin maailmansotien välisenä aikana, poliittisen ajattelun kehittymiseen Suomessa (ja tietysti Neuvostoliitossakin) ja maidemme väliseen juuri sotaa edeltäneeseen diplomatiaan perehtyminen, kiehtoi minua. On kiehtonut ja pysynyt elävänä senkin jälkeen.

Sotien jälkeisessä maailmassa joka tapauksessa Suomen Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen johdolla Neuvostoliiton kanssa solmima sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnnasta ja keskinäisestä avunannosta tuntui viisaalta, jos uusi konflikti suuren naapurin kanssa haluttiin välttää. Urho Kekkosen kaikki presidenttikaudet nojasivat tämän YYA-sopimuksen elävänä pitämiseen. Se merkitsi samalla Suomen kansainvälispoliittisen liikkumavaran jatkuvaa kasvua, itse asiassa sen tietoista kasvattamista, sillä Urho Kekkonen ymmärsi oikein hyvin, minkälaisessa maailmassa elettiin.

Opin ymmärtämään, että jos itsenäisyydellä tarkoitetaan valtion maksimaalista reaalista suvereenisuutta elää omien lakiensa mukaan ja harjoittaa parhaaksi katsomaansa ulkopolitiikka, niin Suomen tapauksessa presidentti Kekkosella (ja hänen ulkopolitiikkansa saamalla kannatuksella) oli ollut ja oli Suomen itsenäisyyden kannalta vähintään yhtä suuri merkitys kuin torjuntavoitoilla sodissa.

Minun arvioni mukaan Suomella on ollut kaksi todella suurta presidenttiä K. J. Ståhlberg ja Urho Kekkonen. Edellistä pidetään aivan oikein Suomen demokraattisen valtiosäännön luojana, joka myös presidenttikaudellaan kaksikymmenluvulla sai vakiinnutetuksi demokratian kunnioituksen. Sitä on kiittäminen siitä, että demokratia – tosin rimaa hipoen – kesti seuraavan vuosikymmen äärioikeistolaisen vyörytyksen.

Urho Kekkosen merkitys ei rajoittunut Suomen itsenäisyyden puolustamiseen ja liikkumavaran lisäämiseen kylmän sodan aikana. Hän myös teki Suomesta aktiivisen kansainvälispoliittisen toimijan. Tämä alkoi välittömästi hänen tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi vuonna 1956 ja hänen elämäntyönsä kruunasi tässä suhteessa Helsingin Ety-kokous vuonna 1975.

Olen ajatellut kuluneina vuosikymmeninä paljon kansallisvaltioita ja niiden suvereniteettia. Suvereenisuutta ajatellaan liian vähän asiana, jonka ensi sijainen merkitys tulisi ymmärtää siten, että se tuo mukanaan velvoitteita. Sisäinen velvoite on ylläpitää valtiovallan legitimiteetti. Nykymaailmassa se on – maailman kehityksestä johtuen – mahdollista vain demokraattisessa yhteiskunnassa. Mutta muodollinen demokratia – enemmistön valta – ei riitä. Ollakseen todellista, demokratian pitää olla myös sosiaalista ja aidosti kaikkien ihmisen tasa-arvoa kunnioittavaa.

Suvereenisuuden ”ulkoinen” velvoite nousee tietoisuudesta maailmassa elämisestä. Tämän päivän maailmassa kansat ja valtiot voivat elää vain sellaisessa kansainvälisessä järjestyksessä, jossa kaikki valtiot tunnustavat kaikkien toisten valtioiden suvereniteetin. Se tarkoittaa ns. sääntöpohjaista järjestelmää. Meillä on paljon kansainvälisiä järjestöjä YK:sta alkaen, joiden tarkoitus on kansainvälisten pelisääntöjen ylläpitäminen ja kehittäminen.

Ajatus siitä, että kansallisvaltioiden aika olisi ohi, koska on olemassa valtioita ”suurempia” kansainvälisiä yhtiöitä, on vaarallinen ja hylättävä. Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ja sen kehittäminen tarvitsevat välttämättä sen legitimaation perustan, jonka voivat realistisesti tarjota vain kansallisvaltiot, niiden solmimat sopimukset ja niiden yhdessä ylläpitämät kansainväliset instituutiot. Kansainväliset yhtiöt saadaan kunnioittamaan sääntöjä vain tätä reittiä kulkien. Se on ehkä hidasta ja tuskallista, mutta todellista.

Tämän päivän maailmassa itsenäisyys tarkoittaa ensi sijassa globaalin ymmärtämisen kansallista vastuuta. Tätä on hyvä ajatella itsenäisyyspäivänä.

Ilkka Kanervan, Krista Mikkolan ja Matti Pesun haastattelussa asoita katsottiin kokonaan toisenlaisella logiikalla. Siinä logiikassa valtion suvereenisuuden uskotaan perustuvan viime kädessä voimaan, voimatasapainoon ja pelotteeseen. Siihen logiikkaan perustuen oltiin nyt huolestuneita siitä, että vuosittain toistettavan Maanpuolustuksen suunnittelukunnan tekemän tutkimuksen mukaan maanpuolustustahto on Suomessa hieman laskenut.

Voi olla, että maanpuolustustahto valmiutena tarttua aseisiin onkin laskenut. Sen sijaan en mitenkään usko, että suomalaisten suvereniteettitahto on laskenut, pikemminkin päinvastoin. Maanpuolustuksesta, puolustusvoimista ja maanpuolustustahdosta puhutaan usein jonkinlaisena vakuutuksena; ja niiden kustannuksista vakuutusmaksuna. Se ei olekaan ihan kelvoton ajattelutapa, kun siihen sisältyy ajatus varautumisesta johonkin, mikä voi tapahtua joskus tulevaisuudessa. Ajattelutapa vaatii kuitenkin kaksi oleellista huomautusta.

Yksi. On ajateltava ensisijaisesti, mitä on tehtävä, jottei tällaisia vakuutusmaksuja tarvitsisi maksaa. Silloin joudutaan sen kansainvälisen politiikan logiikan piiriin, josta puhuin edellä. Meillä on liian vähän aktiivista ajattelua siitä, miten Suomen on toimittava kehittääkseen sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää siten, että se toimii aidosti kaikkien hyödyksi, eikä kenenkään vahingoksi. Se on kuitenkin turvallisuuspolitiikkaa parhaimmillaan

Kaksi. On oltava äärimmäisen varovainen sen suhteen, milloin hälytyskelloja soitetaan. Viime aikoina niitä on soitettu liikaa ja liian äänekkäästi. Kun voimapolitiikkaan perustuvan turvallisuusajattelu saa vallan ja tulee ensisijaiseksi, se sumentaa järjen ja kirkkaan ajattelun.

Itsenäisyyspäivä on on oikein hyvä ajankohta ajatella tällaisia asioita.