Uusi tasavallan presidenttimme Alexander Stubb lanseerasi jo ennen virkaan astumista omaa ulkopoliittista ajatteluaan luonnehtivan käsitteen ”arvopohjainen realismi”, jonka koko ulkoasiain hallinto näyttää ottaneen nopeasti omakseen.
Mielestäni Stubbia voi onnitella tuosta termistä. Se on sen verran ajan hermoon osuva, että omaksuessaan sen sanavarastoonsa väki ei selvästikään tee sitä mielistelläkseen presidenttiä, vaan termi tuntuu aidosti viittaavan johonkin sellaiseen, jota meidän kannattaa tavoitella.
Vanhemmat ainekset käsitteessä viittaavat 1800-luvun kansainvälisen poliitiikan harrastajien valtavirtaan. He sanoivat suunnilleen niin, että valtioilla ei ole ihanteita, niillä on vain etuja.
Tuoreempi kerros Stubbin käsitteessä taas viittaa sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen, jota on rakennettu 1900-luvulla ensin Kansainliitossa ja sitten YK:ssa, sen erityisjärjestöissä sekä suurella määrällä kansainvälisiä sopimuksia. Etujaan valtiot ajavat edelleenkin, mutta tärkein sääntö on nyt, että se on tehtävä ilman sotaa. Hyökkäyssota on rikos.
Kylmän sodan aikana, jolloin maailma aseistautui hampaisiin asti ja kasasi rautaesiripun molemmille puolille ydinasevarastot, joiden käyttöön otto olisi merkinnyt ihmiskunnan täydellistä tuhoa, YK-järjestelmään perustuva sääntöpohjainen maailmanjärjestys pysyi joka tapauksessa kasassa, eikä uutta maailmansotaa syttynyt.
Itse asiassa me totuimme kylmän sodan melko rauhallisten neljän vuosikymmenen aikana luottamaan siihen, että maailma on siirtynyt pysyvästi rauhaan kauteen. Siitä oli tullut uusi normaali. Paikallisia konflikteja oli paljon. Niistä suurin osa johtui tavalla tai toisella siirtomaa-järjestelmän purkautumisesta aiheuttamatta suursodan vaaraa. YK-järjestelmä rauhanturva- ja kriisinhallinta-missioineen on siis osoittanut voimansa.
Samaan aikaan ihmiskunnan kyky globaaliin itsehallintoon YK-järjestelmän avulla on kasvanut huikeasti. Tämä koskee kaikkia niitä asioita, joissa globaali ylikansallinen hallinto ja yhteistyö on asioiden luonteen ja kehityksen takia välttämätöntä: kehitysyhteistyötä, äärimmäisen köyhyyden torjuntaa, yhteistyötä ilmastonmuutoksen torjumiseksi, luontokadon hillitsemistä jne, jne.
Vaikka meitä ihmisiä on tällä taivaankappaleella paljon, meidän tieteemme ja teknologiamme ovat kehittynyt niin pitkälle, että hyvä, fyysisesti terve ja henkisesti rikas elämä on tänä päivänä mahdollista varmistaa kaikille ihmisille. Se ei ole enää kiinni osaamisesta tai resursseista, vaan ainoastaan poliittisesta tahdosta. Samalla kuitenkin aivan uusi suhde luonnonvarojen käyttöön on tullut jokaiselle välttämättömäksi. Meidän on ihmiskuntana opittava elämään luonnon kanssa sopusoinnussa, sitä kyllä edelleen hyödyntäen, mutta ei enää riistäen.
Tämän kehityksen taustaa vasten sota politiikan keinona on muuttunut järjettömäksi – näin aivan erityisesti juuri aineellisten etujen tavoittelussa Jos sota edelleen ymmärretään, kuten aikaisemmin sanottiin ns. realistisen koulukunnan piirissä, vain politiikan jatkamiseksi toisin keinoin, niin nyt kysymys on nyt ensisijaisesti identiteetti-politiikasta, ei pakottavista aineellisista eduista.
Ukrainan tapauksessa kyse on ”Pyhän tuhatvuotisen Venäjän” ideasta, jonka Venäjä eliitti on kommunismin jälkeen kaivanut esiin isovenäläisen identiteettinsä ja omien impperialististen valtapyyteidensä nationalistiseksi perusteluksi.
Israelin/Palestiinan tapauksessa kyse on jo vuosikymmeniä jatkuneesta epäsymmetrisestä sotatilasta, miehityksestä ja miehittäjästä. Sama alue on molemmille kansoille pyhä ”luvattu maa”.
Molemmissa tapauksissa sekä hyökkäys että miehitys ovat täysin ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita Yhdistyneet Kansakunnat ja sääntöpohjainen maailmanjärjestys edustavat. Mitä johtopäätöksiä tästä ajattelusta voi tehdä koskien Suomen ulkopolitiikkaa?
Niitä on mielestäni useampia. Olen listannut seitsemän:
1) Venäjä on Suomen naapuri, jolla on aivan meidän itärajamme takana suuri miljoonakaupunki. Suomen talouselämälle Venäjä on jo Pietarin takia mittava potentiaalinen liikekumppani. Meillä on siis suuri oma aineellinen intressi rauhaan ja yhteyksien palautumiseen Venäjälle.
2) Venäjän kansaa ei pidä rangaista maan hallituksen rikoksista. Kun rauha Ukrainan sodassa on solmittu, Venäjä joutuu hyökkääjänä tietysti korvausvastuuseen, mutta Ukrainan ja sen liittolaisten olisi epäviisasta yrittää vaatia Venäjältä samanlaisia nöyryyttäviä rauhanehtoja, jonkalaisille Saksa alistettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tavoitteena pitää olla Venäjän saaminen mukaan reiluun kansainväliseen yhteisöön.
3) Suomen valtiojohdon ei pidä kätkeä sen paremmin diplomatiassaan kuin julkisuudelta Suomen asennetta näissä kahdessa asiassa.
4) Suomi on puolustuksellisista syistä liittynyt NATO:n jäseneksi. On tärkeää, että valtion johto muistuttaa sekä meidän omaa väestöämme että kaikkia meidän liittolaisiamme siitä, että NATO on peruskirjansa mukaan olemassa edistääkseen YK:n arvoja ja tukeakseen maailmanjärjestöä ja sen käytännön toimia rauhan edistämisessä
5) Suomen tulee kaikin tavoin voimistaa tukeaan YK:lle, sen kehitysohjelmille ja YK-järjestelmään nojaavalle sääntöpohjaiselle maailmanjärjestykselle. Tämä on syytä nähdä Suomen kaikkein perustavimpana turvallisuuspolitiikkana
6) On hienoa, että OECD-maissa yleensä arvostaan YK:ta ja sääntöperäistä maailmanjärjestystä. On kuitenkin erittäin suuri virhe viitata niihin ”läntisinä arvoina”. Ne ovat universaaleja arvoja. Varsinkin media tarvitsee tässä asiassa ja toisessakin opastusta ja paimentamista. Nyt mediassa noussut Nato-hype ja militarismi ovat todella huonoa turvallisuuspolitiikkaa.
7) Israel/Palestiina on Suomen välitöntä intressipiiriä kauempana, mutta ns. kahden valtion mallin edistämiseksi Suomen tulisi tunnustaa Palestiinan valtio välittömästi ja lopettaa kaikenlainen asekauppa Israelin kanssa niin pitkäksi aikaa kun palestiinalaisalueiden miehitys jatkuu.