Venäjän rikollisesta hyökkäyksestä Ukrainaa vastaan on huomenna maanantaina kulunut kolme vuotta, mutta sota jatkuu yhä, vaikka sen piti käynnistäjänsä Vladimir Putinin mukaan olla vain lyhyt ja nopea ”sotilastekninen operaatio”, ei siis sota ollenkaan.
Helsingin Sanomat on muistanut sodan huomista vuosipäivää pääkirjoituksella, jonka otsikko on Petolinnut kiertävät Ukrainan yllä. Siinä käydään läpi sodan tausta-historiaa vuodesta 2014 ja avataan muutamia historiallinen muistuma, kuten Münchenin kokous vuonna 1938 ja Suomen tilanne vuonna 1939. Jutun otsikon ja sen raastavan kuvituksen oikeuttaa ennen kaikkea Donald Trumpin USA:n järjettömäksi muuttunut asenne melkein kaikkeen ja aivan erityisesti myös Ukrainan sotaan.
Ei kannata jättää lukematta myöskään pääkirjoituksen vieressä olevaa Hanna Mahlamäen kolumnia. Hanna on Hesarin politiikan toimituksen esihenkilö. Kirjoitus pohtii demokratian kohtaloa tämän päivän myllerryksessä. Sen suurin ansio on, että puhuessaan demokratiasta se puhuu ytimekkäästi juuri demokratiasta, ei liberaali-demokratiasta. Miksi sanon näin, se selvinnee tässä blogissa jäljempänä kun siirryn puhumaan Annastiina Kalliuksen esseestä (sivulla A6) otsikolla J. D. Vancen aatesoturit ihailevat keskiajan hyveitä.
J. D. Vance nousi vahvasti eurooppalaiseen tietoisuuteen pidettyään äskettäisessä Münchenin turvallisuuskokouksessa puheen, joka oli ideologinen sodanjulistus vallitsevia eurooppalaisia arvoja vastaan. Useimpien täysjärkisten ihmisten mielestä Vancen puhe oli ”weard”, outo, itse asiassa täysin järjetön, mutta samalla siis vaarallinen ohjelmanjulistus eurooppalaisia arvoja vastaan, koska jotakin samanlaista on jo kuultu viime aikoina Euroopan sisältäkin Unkarista.
Annastiina Kallius toteaa, että se on puhetta, joka ”kyseenalaistaa liberaalin, universaaleihin ihmisoikeuksiin perustuvan yhteiskuntajärjestelmän”, ja toteaa lisäksi, että Victor Orbán kutsuu tätä poliittista illiberaalia projektiaan mieluiten ”kristilliseksi demokratiaksi”. Niin sukulaiskansa kuin onkin, niin kannattaa muistaa, että unkarilaiset eivät oikeastaan koskaan ole eläneet aidossa demokratiassa.
Annastiina Kalliuksen yhteenveto on, että ”sekä illiberalismi että postliberalismi ajavat yhteiskuntajärjestystä, joka kääntää liberaalin tiedontuotannon valta-aseman päälaelleen. Projektin ytimessä on vasta-valistuksen aatehistoriasta tuttu kosmopoliittisen individualismin kritiikki.”
Tuohon minulla ei ole mitään huomautettavaa, mutta sitten hän viittaa käsittämättömäksi jäävällä tavalla Theodor Adornoon ja Max Horkheimeriin ja tulee niputtaneeksi nämä ajattelijat samaan joukkoon illiberaalien ja postliberaalien kanssa. Se on väärinkäsitys ja virhe.
Adorno ja Horkheimer kuuluvat sosialististen ajattelijoiden niin kutsuttuun Frankfurtin koulukuntaan. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin sen käynnisti unkarilainen ajattelija Georg Lukács vuonna 1922 kirjallaan Historia ja luokkatietoisuus. Tavalla tai toisella kaikki Frankfurtin koulukunnan yhteiskunta-teoreetikot ja tutkijat Lukácsin jälkeen Jürgen Habermasia ja Axel Honnethia myöten ovat hakeneet vastausta kysymykseen, miksi ihmiset tyytyvät heitä ympäröiviin vallitseviin hegemonisiin yhteiskunnallisiin ajattelutapoihin (ideologioihin), jotka ovat heidän objektiivisten etujensa vastaisia. Tämä on se ns. ”väärän tietoisuuden” problematiikka.
Toteutuneesta sosialismin historiasta me tiedämme, että vastauksena juuri ”väärän tietoisuuden” problematiikkaan syntyi ns. ”tiedostavan etujoukon” teoria, joka oikeutti väkivaltaisen vallankumouksen ja ”proletariaatin diktatuurin”, joka kuitenkin ajateltiin väliaikaiseksi, koska uskottiin, että perimmältään oli lähdetty liikkeelle demokratian ja valistuksen arvojen, eli vapauden, tasa–arvon ja solidaarisuuden puolesta. Se on hirmuinen ja julma väärinajattelun historia, joka on hallinnut 1900-lukua, eikä vain ns. sosialistisissa maissa, vaan muodossa tai toisessa universaalisti koko maailmassa, sillä sosialismin synnyttäneet peruskysymykset olivat todellisia ja sosialismi oli siksi tullut jäädäkseen.
Esseen kirjoittaja Annastiina Kallius on antropologian tutkijatohtori. 1800- ja 1900-lukujen poliittisen historian tutkimus ei ole antropologiaa. En totea tätä väheksyäkseni sen paremmin antropologiaa kuin Annastiina Kalliusta, mutta haluan väittää, että ymmärtääksemme sitä, mitä juuri tällä hetkellä on käynnissä politiikassa ja poliittisessa ajattelussa, meidän on ensi sijaisesti tiedettävä paljon – siis oikein paljon – kahdesta nykyistä edeltäneestä vuosisadasta.
Oleellisin ymmärrys liittyy siihen keskeiseen dynamiikkaan, joka on hallinnut elämää teollisen vallankumouksen ajoista alkaen. Lyhyesti sanoen kysymys on työstä ja tuottavuudesta. Tuottavuuden tavoittelu on koko tämän ajan uudelleen-organisoinut työtä jatkuvasti ja tekee sitä voimallisesti edelleen. Tämä työelämän jatkuva muutos vaatii jatkuvaa panostusta koulutukseen. Koulutuksen seurauksena kaikkialla on väestöt, jossa kansalaiset haluavat, paitsi osansa kasvavasta hyvinvoinnista, myös tunteen siitä, että tulevat kuulluiksi. Mutta kaikkialla on vaikeuksia nähdä oleellinen, koska kehityksen vauhti pitää kaiken jatkuvassa myllerryksessä.
Kaikki ne oudot, mutta muodikkaat elämäntunnot ja poliittiset ideologiat, joita Annastiina Kallius esittelee tehdäkseen Donald Trumpin ja Viktor Orbánin politiikan ymmärrettäväksi edustavat nostalgiaa sellaisiin aikoihin, jolloin hierarkiat ja ihmisten kaikenlainen eriarvoisuus oli itsestään selvää. Siis kyllä: J. D. Vancen aatesoturit ihailevat keskiajan hyveitä.
Tarvitseeko minun vielä sanoa ääneen, että tuota oikealta liberalismin aate-perintöön kohdistuvaa kritiikkiä ei tule missään tapauksessa sotkea siihen kritiikkiin, joka tulee vasemmalta. Oikealta tuleva uusliberaali tai proto-fasistinen kritiikki ei usko valistuksen arvoihin, se on hylännyt ne. Vasemmalta tulevan kritiikin tarkoitus on ollut aina – silloinkin kun se teki megalomaanisen erehdyksensä – realisoida liberalismin arvot käytännössä.
Oikeisto ja vasemmisto ovat demokraattista nykyaikaa. J. D. Vancen ajatuksia kokeiltiin 1930-luvulla. Sinne niiden pitää jäädäkin. Ja oppikirjoihin varoittamaan autoritaarisuuden ja nationalismin mahdottomuudesta ihmiskunnan kulkiessa vaikeaa, mutta sille ainoaa mahdollista demokratian polkua.
On paradoksaalista, mutta totta, että sillä polulla eteneminen on sitä varmempaa, mitä enemmän siedämme ihmisten tasa-arvoista erilaisuutta.