Tänään perjantaina 2.6. kuuntelin Ruben Stillerin ohjelman, joka saattoi olla tarkoitettu lopulliseksi totuudeksi viime vuosina vilkkaasti käydyssä suomettumis-keskustelussa.
Ohjelman oivaltava otsikko oli Jälkiviisas historia. Stillerin haastateltavina olivat Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä.
Käsiteltävänä ongelmana keskustelussa oli yleisellä tasolla, miten erottaa oikea historia jälkiviisastelusta. Spesifisemmällä tasolla keskusteltiin ns. suomettumisesta erityisesti 70-luvulla ja ns. jälkisuomettumisesta erityisesti 90-luvulla.
Olen elänyt aikuisena ihmisenä nuo molemmat vuosikymmenet toisin kuin Stillerin haastateltavat. Jokisipilä on syntynyt 70-luvun alussa, Holmila sen lopulla. Ainakin sikäli meidän ikäeromme tuntuu vaikuttavan, että minä en mielelläni käytä lainkaan”suomettumis” sanaa. Molemmat professorit sensijaan käyttivät sitä ujostelematta.
Suosittelen lämpimästi ohjelman kuuntelemista; se on älykästä keskustelua lähihistoriamme ymmärtämisen kannalta tärkeästä aiheesta. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että ”suomettumisen” käsitettä on käytetty ja käytetään kahdessa eri merkityksessä, jotka kylläkin liittyvät toisiinsa, mutta eivät ole sama asia. Valitettavasti keskustelijat eivät tulleet korostaneeksi tätä asiaa.
Wikipedia kertoo hyvin asiallisesti, että käsitettä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa jo 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät mm. professori Richard Löventhal ja liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoidessaan tämän uutta ”Ostpolitik” nimellä tunnettua linjaa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsi termin käytön suomalaisia loukkaavana.
Suomessa käydyssä suomettumis-keskustelussa termiä on käytetty juuri samassa löventhalilaisessa merkityksessä Urho Kekkosen ajan ulkopolitiikan tuomitsemiseen.
Toisessa merkityksessään sanaa on käytetty nimenä sille Suomen sisäiselle poliittis-moraaliselle ilmapiirille, jossa poliitikot taklasivat toisiaan julkisilla syytöksillä neuvostovastaisuudesta tai kantelivat toisistaan ”kotiryssille” ja Neuvostoliiton lähetystövirkailijoille.
Olen itse ajatellut – jo kauan sitten – että presidentti Paasikivi teki 1940-luvun lopulla YYA-sopimusta valmistellessaan sanattoman sopimuksen suomalaisten kanssa, että meidän on kaikkien käyttäydyttävä siivosti ja ystävällisesti venäläisten kanssa, vaikka ”hammasta purren”, koska isänmaan etu edellyttää sitä. Paasikivi vetosi erityisesti julkisen sanan vastuullisuuteen.
Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmän epädemokraattisuudesta ja sen totalitaristisesta luonteesta ei Suomessa alunperinkään ollut epäselvyyttä. Jo 1940-50 lukujen taitteessa Suomeen alkoi myös tihkua riittävästi tietoja mm. Gulag-pakkotyöleireistä ja poliittisten vankien ”hoidoista” mielisairaaloissa, joten poliittisesti valveutuneilla suomalaisilla oli hyvinkin realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista.
Julkisessa keskustelussa presidentti Paasikiven kansan kanssa solmimaa sanatonta sopimusta kuitenkin noudatettiin, tosin aina välillä hieman ontuen.
Oma erikoinen roolinsa tässä historiassa oli Suomen kommunistisella puolueella SKP:llä, joka oli vuonna 1944 SKDL:ää perustettaessa otettu sen kollektiivi-jäseneksi. SKP hajosi vuonna 1966. Kysymys oli puolueen lojaalisuudesta NKP:tä kohtaan ja uskosta Neuvostoliiton epädemokraattiseen malliin myös Suomen sosialismin mallina. Puolueen enemmistö hylkäsi nämä molemmat lähtökohdat ja sitoutui demokratiaan ennakoiden siten ns eurokommunismin syntyä. Totean tässä varmuuden vuoksi, että SKDL syntyi syksyllä 1944 SDP:n hajoamisen seurauksena edistämään Suomen ja Neuvostoliiton välistä rauhanomaista yhteistyötä ja ystävyyttä. Kyse oli siis työväenliikkeen paasikiviläisistä.
Omituinen ja paljolti väärinymmärretty ilmiö oli 60- ja 70-lukujen vaihteessa syntynyt nuortaistolaisuus. Se oli romanttista sitoutumista, paitsi SKP:n vähemmistöön, ennen kaikkea intellektuaalista sitoutumista marxismi-leninismiin ja kommunismiin sellaisena kuin ne olivat Neuvostoliitossa. He eivät välttämättä pitäneet kaikesta Neuvostoliitossa näkemästään, mutta he uskoivat sellaisen väistämättömän maailmanhistoriallisen prosessin olemassa oloon, jossa Neuvostoliitto toteuttaa maailmanhistoriallista tehtävää ja johtaa käytännössä ihmiskunnan kapitalismista sosialismiin.
Presidentit Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto noudattivat Paasikiven pohjustamaa linjaa. Siinä maailmassa, jossa Neuvostoliitto oli olemassa ja me sen naapurina, linja oli järkevä eikä sitä ole mitään syytä nimitellä löventhalilaisittain suomettuneeksi.
Olisi ilmaa puhdistavaa lopettaa myös sen tunkkaisen sisäpoliittisen ilmapiirin nimittely suomettumiseksi, jossa poliitikot ilmiantoivat toisiaan neuvostovastaisuudesta. Minusta sitä voisi osuvammin kutsua vaikkapa ”väyrystelyksi”.
Olisi myös järjetöntä kutsua uussuomettuneeksi sitä asennetta, joka muistuttaa, että Venäjä tulee olemaan aina Suomen naapuri ja naapurin kanssa on hyvä olla hyvissä väleissä. Jos ei aivan hullusti käy, niin Ukrainan sota loppuu aikanaan. Venäjä tulee silloinkin olemaan suuri, mutta ongelmallinen valtio. Meidän on syytä ajatella, että ne yhteistyösuhteet, jotka meillä olivat vuosina 1944-2022 sopivat tavoiteltavaksi malliksi.