Matti Vesa Volanen on välittänyt vasemmistoliitolaisen tutkijafoorumin s-posti-palstalle suomennoksen Jeffrey Sachsin artikkelista, joka on julkaistu The Korea Herald lehdessä 28.2.2023 otsikolla ”Mitä Ukrainan on opittava Afganistanista”. Jeffrey Sachs on maailmankuulu taloustieteen professori. Amerikkalaiseksi hän on erittäin vahvasti toisinajattelija.
Referoin alla Sachsin kirjoitusta sen verran, että saamme kuvan hänen ajatuksistaan:
”Ukrainan sota saattaa päättyä pian. . . , mutta tämä riippuu siitä, ymmärtääkö Ukraina ahdinkonsa vuonna 2014 puhjenneen Yhdysvaltojen ja Venäjän sijaisssodan uhrina.”
”Sijaissota Ukrainassa alkoi yhdeksän vuotta sitten, kun Yhdysvaltojen hallitus tuki Ukrainan presidentti Victor Janukovitsin kaatamista. Janukovitsin synti USA:n näkökulmasta oli hänen yrityksensä säilyttää Ukrainan puolueettomuus huolimatta USA:n halusta laajentaa Nato Ukrainaan (ja Georgiaan). Amerikan tavoitteena oli, että Nato-maat piirittäisivät Venäjän Mustanmeren alueella. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Yhdysvallat on aseistanut ja rahoittanut Ukrainaa massiivisesti vuodesta 2014 lähtien.”
”Yhdysvallat jätti huomiotta kaksi väkevää poliittista todellisuutta Ukrainassa. Ensimmäinen on se, että Ukraina on syvästi jakautunut etnisesti ja poliittisesti. . . . Toinen on se, että Naton laajentuminen Ukrainaan ylittää Venäjän asettaman punaisen rajan. Venäjä taistelee loppuun asti ja eskaloi tarvittaessa sodan estääkseen Yhdysvaltoja liittämästä Ukrainan Natoon.”
”Rauhan perusta on selvä. Ukraina olisi puolueeton ei-Nato-maa. Krim säilyisi Venäjän Mustanmeren laivaston kotina, kuten se on ollut vuodesta 1783. Donbasille löydettäisiin käytännöllinen ratkaisu. . . Mikä tärkeintä, taistelut loppuisivat, venäläiset lähtisivät Ukrainasta ja YK:n turvallisuusneuvosto ja muut valtiot takaisivat Ukrainan suvereniteetin. Tällainen sopimus olisi voitu saavuttaa joulukuussa 2021 tai maaliskuussa 2022.”
Sachs muistuttaa artikkelissaan niistä lukuisista proxy- tai sijais-sodista, joissa USA ja Neuvostoliitto eivät siis olleet muodollisesti vastakkain, mutta aseistivat ja avustivat monin muin tavoin taistelevia osapuolia.
Minä ymmärrän oikein hyvin Sachsin toisinajattelua. Hän ei ole ainoa amerikkalainen joka ruoskii kotimaataan samalla tavalla. Silti pidän Sachsin ajattelua vinona.
Nato syntyi toisen maailmansodan jälkeen kun Neuvostoliitto ei osoittanut poistumisen merkkejä valloittamansa (tai Natsi-Saksan miehityksestä vapauttamansa) Itä-Euroopan alueelta, vaan manipuloi alueen kaikkiin maihin kommunistisen hallinnon. Lännessä pelättiin aidosti, että Neuvostoliitto yrittää työntyä länteen.
Kun kaikkia proxy-sotia Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa katsoo lintuperspektiivistä, sekä USA että Neuvostoliitto ovat käyttäytyneet niissä täysin samalla tavoin. Aina on alun perin ollut kysymys sisällissodasta, joissa on menty auttamaan liittolais-hallitusta tai poliittisesti läheisemmäksi koettua osapuolta.
USA puhui omassa propagandassaan ”patoamisesta” (containment), eli Neuvostoliiton (tai Neuvostoliiton vaikutusvallan ja kommunismin) laajenemisen estämisestä. Neuvostoliitto taas puhui omassa propagandassaan imperialismin vastaisen solidaarisen tuen antamisesta vapausodissa. Taustalla oli maailman jakautuminen kahteen leiriin eli ”sosialistisiin” ja ”kapitalistisiin” maihin. Molemmilla puolilla oli vankka usko omaan ideologiaan ja sen antamaan oikeutukseen tukea aseiden käyttöä.
Preoxy-sotien rinnalla on aina ollut kysymys myös ydinaseen mahdollisesta käytöstä. Selväjärkisimmillään kylmän sodan molemmat osapuolet ovat ymmärtäneet, että se olisi itsemurha ja ehkä lopettaisi koko ihmiskunnan elämän planeetallamme. Tämän takia on ymmärretty solmia ydinaseiden kokeilemista, valmistusta, varastointia ja sijoittelua rajoittavia sopimuksia.
Monet asiantuntijat olivat sitä mieltä, että kylmän sodan tasapaino-asetelma, ja viime kädessä juuri ydinaseen käytön uhka, olivat rauhan tae ja ainoaa mahdollista turvallisuuspoliittista realismia.
Neuvostoliiton hajoaminen muutti paljon. Länsi erehtyi juhlimaan voittoa kylmässä sodassa ja ”historian päättymistä”. Sillä on tarkoitettu demokratian ja markkinatalouden lopullista voittoa ainakin ideologiana ja yhteiskuntien kehittämisen tavoitteina.
Kaikki ei ole mennyt niin. Vladimir Putinin kuuluisa tokaisu, että Neuvostoliiton hajoaminen oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi, avaa ymmärrystä, jos sen lukee oikein. Jugoslavian hajoamissodissa kommunismin ideologisena oikeuttajana korvasi serbinationationalismi. Neuvostoliiton hajoamissotia ei ensin alkuun näyttänyt edes syntyvän, mutta Venäjän sota Ukrainassa on kaikkein helpoimmin ymmärrettävissä, jos sen näkee Neuvostoliiton hajoamissotana.
Onko Serbian regressio äärinationalismiin jo vähitellen väistymässä? Ehkä, aika näyttää. Venäjän regressio äärinationalismiin voi vaatia paljon enemmän aikaa. Molemmissa tapauksissa ja molemmissa maissa, sekä Serbiassa että Venäjällä, kansalle olisi terveellistä perehtyä Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen historiaan ja maan ajautumiseen ensin fasistiseen diktatuuriin ja sitten uuteen sotaan.
Erityisen paljon annettavaa on Saksan toisen maailmansodan jälkeisellä historialla. Oleellisinta siinä on Vergangenheitsbewältigung eli se saksalainen historiapolitiikka, jonka tarkoituksena on ollut työstää yhdessä ja avoimesti keskustellen kaikkien saksalaisten mielissä se polku, joka johti äärinationalismiin, fasismiin ja sotaan. Sen perimmäisenä tarkoituksena on ollut johtaa ihmiset ymmärtämään, että kaikkien ihmisarvon kunnioittaminen, demokratia ja tasa-arvoinen kansainvälinen yhteistyö ovat ainoa ajateltavissa oleva moderni elämäntapa. On tavattoman lupaavaa, miten saksalaiset ovat tässä projektissaan onnistuneet.
Jeffrey Sachsin tavassa ajatella on tavattoman sympaattista, että hän kiinnittää huomiota siihen opportunismiin, jolla USA:n ulko- ja sotapolitiikka on toiminut monien sisällissotien yhteydessä eri puolilla maailmaa. USA:ssa tarvitaan paljon menneisyyden hallintaa tässä suhteessa. Jos se johtaa nyt Venäjän näkemiseen vain USA:n politiikan uhrina, se johtaa harhaan. Voimassa olevan kansainvälisen oikeuden mukaan Venäjä käy Ukrainassa yksiselitteisesti rikollista sotaa.
Jos minä olisi Jeffrey Sachs, kohdistaisin sanani myös Venäjälle ja Putinille: Olisi viisautta vetäytyä Ukrainasta ja rakentaa uudelleen ne molempia maita hyödyttävät kaupallisen ja taloudellisen yhteistyön suhteet, jotka mailla oli ennen vuotta 2014. Kansainvälisesti olisi viisautta nojautua siihen erityiseen arvovaltaan, joka Venäjälle olisi tarjolla YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä, ja toimia voimakkaasti sen puolesta, että kaikki maat maailmassa noudattaisivat tunnollisesti YK:n peruskirjan normeja ja etiikkaa. Olisi viisautta ymmärtää, että Venäjällä on valtavat luonnonrikkaudet, joiden rauhanomaisesta hyödyntämisestä monet ovat kiinnostuneita Venäjän ulkopuolella. Ne tarjoavat Venäjälle valtavia taloudellisia mahdollisuuksia.
Lopuksi Venäjälle oli suurta viisautta paneutua sellaiseen historiapolitiikkaan, joka näkisi myös Neuvostoliiton aikaisessa kommunismissa uudelleen tulkittavissa olevan elämänmyönteisen ja demokraattisen filosofian. Tätä itseymmärryksen kehittymisen kannalta erittäin vaativaa tehtävää ei kannata pilata millään propagandalla ja itsekehun kuorrutuksella. Vain totuuden pohjalle voi rakentaa jotakin kestävää. Nykyaika kuuluu vapaudelle, joka perustuu kaikkien ihmisten syvän ja peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden tiedostamiselle ja tunnustamiselle, ja maailman kaikkien ihmisten tasa-arvoiselle arvostamiselle.