Brysselin kone on kesätauon jälkeen palannut Yleradio 1:n ohjelmistoon. Siinä oli tänään (4.9.2024) uusi toimittaja, jota en muista kuulleeni aikaisemmin, Annastiina Heikkilä. Hän oli ottanut haastateltavakseen kirkkohistorian tutkija Juha Meriläisen.
Ohjelman otsikko on ”Uskonnon merkityksen kasvu Euroopassa – taustalla politiikka ja kulttuurisodat”. Otsikko on äkkisältään tylsän kuuloinen, mutta vakuutan, että ohjelma on, jos haluat ymmärtää maailman menoa, ehdottomasti parasta mitä Yle on tänä syksynä tarjonnut kuulijoille. Onneksi se löytyy helposti Ylen Areenasta.
Juha Meriläiseltä on hiljan ilmestynyt kirja ”Putinin alttaripoika”. En ole lukenut tuota kirjaa, mutta haastattelu saa minut lähtemään kipin kapin kaupungille ostamaan sen.
Haastattelu ei rajoittunut uskonnon rooliin Venäjällä ja sen ymmärtämisen tarpeeseen varsinkin Suomessa, jossa olemme tottuneet imartelemaan itseämme käsityksellä, että me jos maailmassa ketkä, ymmärrämme Venäjää ja venäläisiä.
Juuri Venäjää ajatellen Meriläinen tiivisti uskonnon roolin merkityksen mielenkiintoisella tavalla venäläiseen identiteettiin. Ulkomaailman silmissä vanha Venäjä oli suorastaan historiallisesti ymmärretty imperialistiseksi valtioksi, jota ortodoksinen kirkko tuki täysin sydämin. Kun Venäjästä tuli kommunistinen valtio Neuvostoliitto, ulkomaailman ei tarvinnut juurikaan muuttaa käsityksiään.
Kysymys kuului silloin, miksi venäläinen kansa tuntui hyväksyvän täysin oman valtionsa imperialistisen roolin Itä-Euroopassa ja muualla, vaikka se oli täysin ristiriidassa NKP:n julistaman kansojen itsemääräämisoikeuden kanssa? Oliko kysymys vain Stalinin raa’asta diktatuurista, vai oliko Venäjän imperialismilla itse asiassa kansan tuki Neuvostoliiton aikana? Meriläisen mielestä oikea vastaus on: kyllä oli.
Vanhaan venäläisyyteen ja venäläiseen ortodoksisuuteen oli kuulunut nähdä, että Venäjällä on maailmassa uskonnollis-poliittinen missio, joka suuntautui lännen vääräuskoisuutta, dekadenssia ja kaikenlaista muuta moraalittomutta vastaan. Meriläisen hypoteesi (ehkä mieluummin varma teoria) on, että kun Venäjästä tuli kommunistisen Neuvostoliiton ja sen hallitseman ”sosialistisen” kansainyhteisön valtias, vanhan hyvän ortodoksisen mission tilalle tuli hyvä kommunistinen missio.
Sen Venäjän tuntemuksen perusteella joka minulla on, yhdyn tuohon käsitykseen. Luin jo vuonna 1998 britti-historioitsija Orlando Figesin massiivisen (923 sivua) pääteoksen ”A People’s Trgedy – The Russian Revolution 1891-1924”. Vuonna 2021 ilmestyi suomentamani Orlando Figesin paljon tiiviimpi teos (377 sivua) ”Vallankumouksen Venäjä 1891-1991”.
Se, mitä Meriläisen – ja minunkin – mielestä on tapahtunut vuoden 1991 jälkeen, on ortodoksisen uskon asteittainen paluu Venäjän kansakunnan mielissä täysin samaan asemaan, joka sillä oli vanhan Venäjän aikana. Venäjällä nähdään taas olevan legitiimisti pyhä missio puolustaa ”venäläistä maailmaa”. Oikeuttaako se myös ”pyhän sodan” Ukrainassa, ei ehkä ole ihan yksinkertainen asia tavallisen kansalaisen nieltäväksi, mutta kansa tuntee riittävästi sympatiia perustelua kohtaan ja vaikenee kriittisistä ajatuksista. Tuossa prismassa hyvikset ovat ”venäläisessä maailmassa” ja pahikset lännessä.
Pirulliseksi tilanteen tekee se, että tuollainen geopoliittisen ja identiteettipoliittisen ajattelun yhdistelmä leviää juuri nyt maailmalla kuin kulovalkea. Donald Trump ei tässä suhteessa ole tuon maailmankuvan ainoa levittäjä. Militantti islamilaisuus on tehnyt sitä jo kauan; ja oli 9/11-tempauksellaan tärkeä virike jenkkien teekutsuliikkeen ja trumpilaisuuden synnylle ja vahvistumiselle.
Koska haluan ymmärtää Venäjää ja sitä maailmaa, jossa elämme entistä syvällisemmin, lähden nyt kirjakauppaan ostamaan Meriläisen kirjan.