Pidin kovasti Timo Miettisen kirjasta Eurooppa – poliittisen yhteisön historia (Teos 2021). Kirja kartoittaa eurooppalaisen ajattelun kehittymistä antiikin Kreikasta nykyaikaan. Erityisen suurella mielihyvällä luin kirjan viimeisiä lukuja, joissa Miettinen kartoittaa 1900-luvulla käytyjä keskusteluja politiikasta, taloudesta ja valtioiden välisistä suhteista. Koko pitkä kahden tuhannen vuoden poliittinen ja intellektuaalinen historia tietysti tarvitaan tämän päivän ajattelutapojen ja instituutioiden syvälliseksi ymmärtämiseksi, mutta aivan oleellisia – ja lopultakin liian vähän tunnettuja ja huonosti ymmärrettyjä – ovat 1900-luvulla käydyt keskustelut ja niiden pohjalta syntyneet ajatussuunnat.
Kaiken tapahtumisen vauhti on 1900-luvulla ollut hirmuinen. Mikä on ollut oleellista? Niin – kyllä! Se on teollinen vallankumous, joka tunnetusti lähti liikkeelle jo 1700- ja 1800-lukujen vaihteen vuosikymmeninä. Kaiken kehityksen vauhti on sen jälkeen ollut nopeata ja jatkuvasti nopeutuvaa, kiihtyäkseen lopulta 1900-luvulle tultaessa – jos ajatellaan kehityksen graafisia kuvajaisia – lähes pystysuoraksi nousuksi.
Helsingin Sanomissa tänään (sunnuntaina 7.4.2024) pääkirjoituksen statukseen nostetussa esseessään Timo Miettinen kysyy yllättäen: ”Entä jos kauppa ja taloudellinen yhteistyö eivät johdakaan rauhaan?”
Kysymyksen tausta on siinä, että Miettinen on mm. tuossa mainitussa kirjassaan kertonut, miten ajatus kaupankäynnin rauhaa luovasta vaikutuksesta on ruokkinut eurooppalaisen yhdentymisen menestystarinaa, mutta ”Venäjän kaltaisten valtioiden kohdalla se on epäonnistunut dramaattisesti”.
Onko? Vai onko kysymys jostakin ihan muusta?
Miettinen lähtee hauskasti liikkeelle kertomalla, että DDR:n pääministeri Willi Stoph antoi vuonna 1970 Saksan liittotasavallan liittokansleri Willy Brandtille lahjaksi Goethen Faustin. Se on kansantaruun pohjautuvat tarina tiedemiehestä, joka myy sielunsa paholaiselle vastineeksi maallisesta nautinnosta. Miettinen yrittää avata lahjaan liittynyttä symboliikkaa, mutta se taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.
Miettiselle Faust onkin itse asiassa vain aasinsilta, jonka avulla hän pääsee vertaamaan Brandtin kuuluisaa idänpolitiikkaa (Ostpolitik) faustilaisen juonen seuraamiseen: ”yhteistyötä on edistettävä myös itse pääpirun kanssa”.
Jotta vertauksessa olisi mitään järkeä, niin Faustin ”maallinen nautinto” olisi ollut BRD:lle – eli siis tutummin Länsi-Saksalle – joukko edullisia kauppasopimuksia koskien maakaasua, öljyä ja kivihiiltä. Miettinen on tuekseen löytänyt edesmenneeltä länsisaksalaiselta poliitikolta Wolfgang Schäublelta sitaatin vuodelta 2022: ”Minä olin väärässä, me olimme väärässä”.
Schäublen lausunto perustuu nyt muotiin tulleeseen ajatteluun, jossa kaikki taloudellinen yhteistyö entisen Neuvostoliiton ja sittemmin Putinin Venäjän kanssa halutaan nähdä virheenä. Ajattelutapahan on järjetön. Minkä takia kauppaa ja muuta taloudellista yhteistoimintaa olisi pitänyt välttää Neuvostoliiton/Venäjän kanssa ennen vuotta 2014, jolloin Venäjän valtasi Krimin ja ryhtyi liittämään Ukrainan itäosia itseensä?
Kylmän sodan aikanakin pidettiin itsestään selvänä, että Neuvostoliiton kanssa käydään kauppaa. Suomelle tämä ns. idänkauppa oli erittäin edullista. Edulliseksi itselleen sen koki Neuvostoliittokin; miksi se muuten olisi kauppaa kanssamme harjoittanut. Muistamme toki, että Yhdysvallat halusi rajoittaa joidenkin sotilas-strategisesti tärkeiden tuotteiden kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Se oli silloisissa oloissa ymmärrettävää, ja länsimaat noudattivat näitä USA:n kieltolistoja tunnollisesti.
Miettinen kirjoittaa, että Venäjän laiton sota Ukrainaa vastaan on saanut eurooppalaiset miettimään monia kysymyksiä uudestaan: ”Silti yksi vaikeimmin hahmottuvista kysymyksistä on koskenut itse liberalismin perusteesiä, jonka mukaan taloudellinen yhteistyö on paras rauhan tae.” Nyt Miettinen kysyy huolestuneesti: ”Miksi tämä periaate, jonka voidaan sanoa ruokkineen eurooppalaisen yhdentymisen menestystarinaa, on opäonnistunut dramaattisesti Venäjän kaltaisten valtioiden kohdalla?
Pelkään pahoin, että kysymys on virheellinen ja että Miettinen sekoittaa asioita. Tottakai lännen kauppa Neuvostoliitonkin kanssa tähtäsi rauhan säilyttämiseen ja rauhan molemminpuoliseen hyödyntämiseen, mutta varsinaisesti rauhaa varmistettiin sitoutumalla universaaliin sopimuspohjaiseen kansainväliseen järjestykseen, sen instituutioihin ja sopimuksiin, ja kylmän sodan hillitsemiseksi suureen joukkoon erilaisia aseidenriisunta- ja aseiden-valvonta-sopimuksia.
Toisen maailmansodan jälkeen elettiin monta vuosikymmentä niin, että suursotia ei käyty. Sodat ovat olleet paikallisia ja YK:n peruskirjan mukaisesti ne on rauhoitettu monipuolisella rauhanturva-toiminnalla, eli sotilaallisesti avustetulla diplomatialla, johon on aina sisältynyt jonkin verran kansainvälisen yhteisön taloudellista apua ja aina kaikkien osapuolten tulevaisuuden turvaamista mahdollisimman reiluin sopimuksin.
Venäjän sota Ukrainaa vastaan poikkeaa kaikista toisen maailmansodan jälkeisistä paikallisista sodista siinä, että se on hyökkäys suurta suvereenia valtiota vastaan, jonka suvereenisuuden ja oikeuden omaan valtioon Venäjä kiistää. Neuvostoliitto ei saattanut koskaan kyseenalaiseksi sitä sääntö-pohjaista kansainvälistä järjestystä, joka perustuu YK:n peruskirjaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan tekee nyt juuri sen.
Muodollisesti tilanne Ukrainan sodassa on sikäli YK:n peruskirjan määräysten mukainen, että siinä yksi YK:n jäsenvaltio eli Ukraina saa provosoimattoman hyökkäyksen tapauksessa apua toisilta YK:n jäsenvaltioilta. Venäjän koon, poliittisen historian ja monien valtioiden sisäpoliittisten olosuhteiden vuoksi YK ei kuitenkaan ole pystynyt tuomitsemaan Venäjää yksimielisesti aggressoriksi. Tilanteen tekee vielä monin verroin kamalammaksi se, että Venäjä Neuvostoliiton perijä-valtiona on YK:n turvallisuusneuvoston jäsen. Se että YK on tämän vuoksi lamaantunut, ei tietenkään merkitse sitä, että sääntö-perustainen (tai sopimuspohjainen) kansainvälinen järjestys on utopiaa, ja että vain kova aseisiin perustuva turvallisuus olisi realismia. Edistysmieliselle politiikalle se merkitsee haastetta, että usko demokratiaan on palautettava sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.
On tärkeätä pitää mielessä, että sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys on maailman kaikkien kansakuntien yhteinen saavutus. Se ei ole mikään lännen huijaus, vaikka jotkut haluavat nyt nähdä sen sellaisena. Tilanne Ukrainassa ei myöskään ole se, että siellä Ukraina käy sotaa lännen puolesta. Ukraina sotii vain omasta puolestaan sillä oikeudella, jonka sille antaa Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyys ja siihen liittyvä suvereenisuus.
Jonkinlaista omituista defaitismia sisältyy mielestäni Miettisen ajatuksiin, kun hän toteaa: ”Ehkä ajattelemme modernisaatiota edelleen liian yksisuuntaisena polkuna, jota reunustavat kaikkialla samat syyn ja seurausten lait, ja jätämme huomiotta vaihtoehtoisten kehityskulkujen mahdollisuuden.” Enpä usko. Modernisaatio on perimmältään yhteiskunnallisessa mielessä demokratian toteutumista sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Perimmältään sille ei ole vaihtoehtoisia kehityskulkuja, vaikka todellisessa poliittisessa elämässä kuljetaankin kaikenlaisia toinen toistaan autoritaarisempia sivupolkuja.
Kauppa on tärkeätä, mutta kauppa ei ole kaikki. Oleellista on kyky sopia kaikista yhdessä elämisen pelisäännöistä.