Tänään on jouluaatto ja huomenna on joulupäivä. Näin on meidän kristillispohjaisen kalenterimme mukaa.

Vuosien järjestysnumerot määräytyvät Jeesuksen Kristuksen jo kauan sitten vakiintuneesti oletetun syntymävuoden mukaan. Samoin määräytyy joulujuhlan kuukauden päivä. Joulu on kristillisessä kulttuurissa Jeesuksen syntymäpäivä. Vuoden 1 alkaessa Jeesus oli siis muutaman päivän ikäinen ja hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä – ensimmäinen Joulu – oli vuoden 1 joulukuun 25. päivä? Näinkö se menee? Vai onko vuosi 1 vasta seuraava vuosi, jonka alkaessa Jeesus oli jo täyttänyt yhden vuoden?

Meidän kristillispohjaisesta kalenteristamme on aikaa myöten tullut yleismaailmallinen kalenteri ainakin menneisyyden ja tulevaisuuden vuosien järjestysnumeroiden nimeämisen merkityksessä. Se on tietysti yksinomaan kätevää paitsi arkielämän myös historiankirjoituksen kannalta. Uudempina aikoina kalenterin kristillistä pohjaa on häivytetty vaihtamalla lyhenne jKr (jälkeen Kristuksen syntymän) lyhenteeseen j.a.a. tai jaa (jälkeen ajanlaskun alun), vastaavasti eKr lyhenteeseen e.a.a.

Kannattaa ymmärtää, että vuoden pimeimmän ajan vaihtumista kuluksi kohti valoa on juhlittu ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla aivan aikojen alusta. Tässä mielessä Joulu ja Uusi Vuosi ovat yhtä ja samaa juhlaa.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi on kirjoittanut tämän päivän Hesariin kolumnin otsikolla Keskiluokka ei puhu uskosta, ja jouluna sen huomaa.

Hän toteaa, että suomalaisten uskossa vuosi 2019 oli käänteentekevä. ”Tuolloin enää alle puolet suomalaisista uskoi minkäänlaiseen Jumalaan. Luterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan noin neljännes suomalaisista sanoi uskovansa kristilliseen Jumalaan ja hieman alle viidennes Jumalaan muulla tavoin.”

Yläjärvi viittaa Merete Mazzarellan kirjaan Nånting på andra sidan, jossa tämä on viitannut tapahtuvaan maallistumiseen ”keskiluokan itsestään selvänä ateismina”. Jäin miettimään, onko kyse sittenkään ateismista. Minun sanastossani ateismi on jumalan olemassaolon kieltämistä. Uskon, että ihmisten kirkon oppeihin kohdistama epäily – tai varmuuskin oppien virheellisyydesstä ja niihin uskomisen haitallisuudesta – on vain harvoin varmuutta jumalan ei-olemassaolosta. Sitäkin useammin se on vain epäilyä ja uskovaisten uskonvarmuuden ihmettelyä ja kummeksumista.

Tuon uskontoon kohdistuvan asenteen nimi ei ole ateismi, vaan agnostisismi. Sen mukaan ns. tuonpuoleisesta eli metafyysisestä todellisuudesta ei voida tietää mitään varmaa. Se on parhaimmillaan syvää kunnioitusta elämän mysteerin edessä ja samalla elämän – kaiken luonnon elämän ja ihmiselämän – kunnioittamista. Silloin kun tuolla elämänasenteella viitataan tällä tavoin eettisen ajattelun perustaan, sitä kutsutaan myös nimellä humanismi.

Paljon on käsittääkseni myös sellaista ajattelua, jossa hylätään ajatus persoonallisesta jumalasta, mutta hyväksytään ajatus jumaluudesta suunnilleen olemassaolon mysteeri-luonteen hyväksymisen merkityksessä, jos se samalla merkitsee kaiken elämän kunnioitusta. Käsittääkseni 1960- ja 1980-lukujen New Age -liikkeet olivat juuri tätä.

Sitten on olemassa ns. nimikristillisyys. Jo tuo sana itsessään näyttää tekevän sen ajattelutavan omaksuneesta pilkkaa ja vihjaavan asianomaisen älylliseen epärehellisyyteen. Ihminen voi kuitenkin olla harraskin (nimi)kristitty, jos hän selittää itselleen, että kaikki raamatun kertomukset ovat itse asiassa allegorioita, siis vain vertauskuvallisia opettavaisia tarinoita. Tällaisen ajattelutavan omaksunut ihminen voi myös väitellä kiivaastikin sen puolesta että tieto ja usko ovat kaksi eri asiaa, joita ei pidä sekoittaa keskenään.

Suurin ongelma nimi-kristillisyydessä on silloin, kun asianomainen ei ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut siitä, onko uskonto ja sen usko missään mielessä totta, mutta pitää sitä poliittisesti hyödyllisenä, koska se tukee vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja vallitsevia poliittisia ja moraalisia katsomuksia.

Tuoreessa yhteiskunta-tieteellisessä kirjallisuudessa Thomas Piketty puhuu juuri tästä uskonnon funktiosta. Hän käy kirjoissaan läpi sekä ajallisesti että maantieteellisesti monenlaisia yhteiskuntia ja toteaa, että erittäin tavallinen, suorastaan säännönmukainen, on ihmisten historiassa ns. kolmikantainen yhteiskunnallinen järjestys, jonka muodostavat eliitti, papisto ja kansa.

Karl Marxkin näki aikanaan selvästi, Pikettyn lailla, uskonnon poliittisen ja sosiologisen funktion. Kun hän sanoi, että uskonto on ”kansan oppiumia”, hän viittasi kuitenkin ensisijaisesti ihmisten kokemuksellisuuteen: uskonto oli ihmisille kurjassa elämässä lohtu, ja siinä mielessä kuin huume, joka auttaa kestämään.

Kaikissa sodissa uskontoa on käytetty antamaan sotilaille voimaa uskoa oman puolen asian oikeutukseen ja rohkeutta kohdata kuoleman vaara.

Uskonnon poliittinen käyttö ja väärinkäyttö sekä yksinkertaisesti vaikeudet uskoa ovat modernissa – siis keskiajan jälkeisessä – maailmassa johtaneet vähitellen uskonnonvapauden normin läpäisyyn. Kukin tulkoon siis uskollaan autuaaksi! Kyyninen versio tästä esitettiin jo vuonna 1555, jolloin hyväksyttiin ns. Augsburgin uskonrauha, joka tarkoitti pienten ruhtinaskuntien Euroopassa käytännössä sitä, että ”kenen maa, sen uskonto”.

Erja Yläjärvi viittaa siihen, miten uskosta puhuminen on vaikeata tavallisille ihmisille ja toimittajillekin hankala teema: ”Puhumatta jää tällöin suuria ihmisyyden kysymyksiä. Mistä kumpuaa juuri oma käsitys hyvästä ja pahasta? Ihmisen rooli maapallolla? Millaiset arvot meitä yhdistävät ja mitkä jakavat? Pahimillaan uskosta on tullut nolo tai vaivaannuttava puheenaihe.” Niinpä! On helppo yhtyä myös Yläjärven huokaisuun: ”Ainakaan emme ymmärrä riittävästi toistemme ajatuksia.”

Helsingin Sanomilla on pitkä historia agnostisessa asenteessa uskontoihin. Erja Yläjärvi on sisäistänyt tämän perinteen. Se saa pakostakin miettimään toisen suuren tiedotusvälineen eli YLE:n toimintapolitiikkaa tässä asiassa. Sehän ei ole julkilausutusti agnostinen vaan uskonnonvapautta kunnioittava. Ne ovat eri asioita. Aihe on vaikea, mutta ehkä YLE voisi yrittää oppia jotakin Hesarin paljon tyylikkäämmästä asenteesta tähän peräti omituiseen alueeseen.

Omasta puolestani toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua sekä kulunutta vuotta onnellisempaa uutta vuotta!