Viime viikkoina, kun hallitus on valmistellut ns. käännytyslain tuomista eduskunnan päätettäväksi ja eduskunta on käsitellyt lakiluonnosta valiokunnissaan, Helsingin Sanomat on erittäin ansiokkaasti antanut tilaa sille oikeusoppineiden enemmistön kannalle, jonka mukaan laki on perustavassa ristiriidassa sekä oman maamme perustuslain että maatamme sitovien kansainvälisten sopimusten kanssa, minkä vuoksi lakia ei tulisi lainkaan säätää (tai/ja jos se säädetään, niin sitä ei ainakaan kenenkään olisi viisasta oman oikeusturvan takia noudattaa).

Keskustelu käännytyslaista on ollut hyvin juridista, oikeusoppinutta.

Tämän päivän Hesarissa (11.7.2024) historian professori Jukka Korpela Joensuusta avaa mielipide-sivuilla (B8) tähän asiaan juridiikan taakse kurkottavan näkökulman. Minusta se on periaatteessa erittäin tervetullut, vaikken yhdykään Korpelan filosofiseen johtopäätökseen, jonka mukaan oikeustieteen asiantuntijoiden näkemykset ”tulkinnasta ja koko perustuslain muuttamisesta (hän tosin tarkoittanee siitä poikkeamisesta) on vain mielipide”.

Tämän perusteella Korpela tekee poliittisen johtopäätöksen, jonka mukaan ”Koko länsimainen arvomaailmamme tukee sitä, että eduskunnalla on valta muuttaa, uudistaa ja päättää. Toivon vain, että toimeen ei ryhdytä kevein mielin.”

Kiinnitän huomiota Korpelan sanoihin ”vain mielipide”. Ne on helppo tulkita vähättelyksi tyyliin: no, onhan sitä kaikenlaisia mielipiteitä. Kun kuitenkin on kyse meidän perustuslakimme ja meitä sitovien kansainvälisten sopimusten kaikille ihmisille takaamista ihmisoikeuksista, jotka tottakai ovatkin tietyssä katsannossa ”mielipide”, niin ovatko ne ”vain mielipide”, vai jotakin enemmän kuin mielipide?

Korpela käy sinänsä ansiokkaasti, mutta pintapuolisesti, läpi sitä historiaa, jossa käsitykset oikeudenmukaisuudesta ovat muuttuneet länsimaisessa ajattelussa. En referoi hänen sitä katsaustaan tässä pidempään. Totean vain, että hän päätyy kuvaukseen, jonka mukaan ”lännessä alkoi vaikuttaa voimakkaasti angloamerikkalainen oikeusfilosofia. Suomeen se rantautui filosofian ja poliittisen liikkeen piirissä 1960-luvulla sekä lopulta tunkeutui oikeudenkäyttöön ja lakeihin 1980-luvun jälkeen.”

Mikä johti tuohon kehitykseen? Korpelan kuvaus on todella mielenkiintoinen: ”Kun Saksa tuhoutui toisessa maailmansodassa, romahti myös sen sivistyksellinen, opillinen ja tieteellinen asema. Niin kävi myös Saksassa vallinneelle oikeusajattelulle.” Tämä kuvaus on luvalla sanoen huikea eufenismi!

Itse ajattelen, että 1900-luvun alkupuolen kaksi maailmansotaa on syytä nähdä yhtenä pitkänä sotana, joka johti epäonnistuneen Kansainliitto-yrityksen jälkeen Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen vuonna 1945 ja YK:n ihmisoikeussopimuksen hyväksymiseen vuonna 1948. Ne ovat merkinneet ihmisoikeus- ja demokratia-ajattelun sekä liberaalin yhteiskunta-filosofian keskeisten arvojen – liberté, egalité, solidarité – käsittääkseni lopulliseen läpimurtoon ihmisten poliittisessa tietoisuudessa ja yhteiskunnan sekä kansainvälisissä että kansallisissa rakenteissa – instituutioissa ja lainsäädännössä.

Universaalit – siis maailmalaajuiset ja kaikkia ihmisiä tarkoittavat – ihmisoikeudet eivät ole ”vain mielipide”. Ne ovat paljon enemmän. Niihin on syytä liittää eksistentiaalisessa merkityksessä pyhyyden luonne ja arvo.

Korpelan kirjoituksen otsikko on ”Kaikki ajatukset ja arvot ovat oman aikansa tuotteita”. Tässä Korpela on tietysi oikeassa, mutta mahtoiko hän ymmärtää – jos itse kirjoitti juttunsa otsikon – mikä on ihmiskunnan keskeisimpien perusarvojen muutoksen nopeus, tai oikeammin hitaus?

Jos Korpela vihjaa, että ihmiskunta olisi nyt luopumassa universaalien ihmisoikeuksien perusarvosta, hän on käsittääkseni toivottomasti väärässä. Ihmiskunnan kehitys on toki aina ollut heiluriliikettä, mutta se on aina myös noudattanut kaavaa: jos otetaan yksi askel taaksepäin, niin sen jälkeen otetaan taas pian kaksi eteenpäin. Se proto-fasismi, joka tänä päivänä kyseenalaistaa ihmisoikeudet on regressio.

Jukka Korpelan kirjoitus ei vain tarjoa mahdollisuutta, vaan suorastaan kutsuu yhteiskunnallisten instituutioidemme historiallisen kehityksen pohdiskeluun.Tässä mielessä se on tervetullut kirjoitus. Mutta ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys; ne ovat meidän kulttuurimme perusta.