Martti Ahtisaari, jonka valtiolliset hautajaiset ovat tänään, sanoi vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008, että kaikki konfliktit ovat soviteltavissa.
Hän oli tullut kuuluisaksi konfliktien sovittelu-työstä jo diplomaatti-uransa alkuaikoina 60-luvun lopulla. Hänen varsinainen työnsä oli liittynyt kehitysyhteistyöhön Afrikassa. Vuonna 1976 Ahtisaari nimitettiin YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi vuoteen 1981 ja niitti jo silloin mainetta. Sen jälkeen Ahtisaari palasi ulkoministeriössä kehitys-yhteistyö-tehtäviin kunnes YK:n pääsihteeri de Cuéllar nimitti hänet YK:n hallintoasioiden pääsihteeriksi vuodesta 1987 alkaen. Namibia itsenäistyi vuonna 1990 ja kaksi vuotta myöhemmin Ahtisaari ja hänen vaimonsa nimitettiin Namibian kunnia-kansalaisiksi Martin tuolle maalle tekemien palvelusten ansiosta.
Tammikuussa 1991 Ahtisaari nimitettiin ulkoministeriön korkeimmaksi virkamieheksi eli valtiosihteeriksi. Syyskuusta 1992 Ahtisaari toimi Bosnia ja Hertsegovinan rauhanneuvotteluissa brittiläisen David Owenin avustajana.
Tämä oli Ahtisaaren tausta, kun hän puoluetovereidensa pyynnöstä asettui ehdolle SDP:n järjestämään esivaaliin puolueen presidentti-ehdokkaasta vuoden 1994 vaalissa. Presidentti-ehdokkaana Ahtisaari tuli puoluekoneiston ulkopuolelta, mikä oli harvinaista. Hänet koettiin raikkaana uuden ajan ehdokkaana. Hän voitti esivaalin ja hän voitti presidentin vaalin.
Rauhan tekemisen näkökulmasta Ahtisaaren presidenttikauden kohokohta oli onnistuminen Kosovon kriisin sovittelijana keväällä 1999. Hän ei kuitenkaan hakenut presidenttiydelleen jatkokautta, vaan seuraavan kuusivuotisen kauden presidentiksi valittiin tammikuussa 2000 Tarja Halonen.
Heti jätettyään tasavallan presidentin tehtävät Ahtisaari perusti konfliktien sovittelu-organisaation CMI:n eli Crisis Management Iniative- järjestön. Vuonna 2008 Ahtisaarelle annettiin Nobelin rauhanpalkinto elämäntyöstä ja ansioista sekä konfliktien sovittelijana että konfliktien sovittelun idean edistäjänä.
Kun ajatellaan kuinka globalisoitunut maailma on, sekä sitä, että tasavallan presidentin tehtävä on nimenomaan johtaa Suomen ulkopolitiikkaa, niin oliko joidenkin poru siitä, että Ahtisaari tuli presidentin toimeen politiikan ulkopuolelta oikein viisasta? Hänen taustansahan oli toimen kannalta mitä sopivin.
Ahtisaari ei ollut filosofi, hän oli joviaali pragmaatikko, joka oli ikäänkuin työn kautta kasvanut tehtäviinsä – ja siihen ymmärrykseen, jolla hän niitä hoiti. Hänen kyvykkyytensä oli paljolti juuri itsestään selvää uskoa siihen maailmanjärjestykseen, jonka normeja ja ihanteita hän edisti työssään. Niiden keskiössä olivat kehitysyhteistyö ja kriisien sovittelu.
Ahtisaari edusti hyvin modernia maailmaa, siis hyvin modernia ja vanhasta raison d’état -maailmasta täysin poikkeavaa. Se on tulevaisuuden maailma, ellei ihmiskunta raivoissaan – koska teknologiallaan kykenee siihen – räjäytä itseään taivaan tuuliin. Modernin maailman filosofinen perusta on demokratia ja sen pelisäännöt on kirjoitettu YK:n peruskirjaan: Kaikkien valtioiden suvereniteettia kunnioitetaan. Väkivallan käyttö on kansainvälisessä politiikassa kielletty. Paikalliset konfliktit alistetaan aina YK:n soviteltaviksi. Koska maailmassa on eri kansojen välillä valtavia kehitys-eroja, maailmassa harjoitetaan aktiivista kehitysyhteistyötä YK:n johdolla.
Tuohon pelisääntöjen perus-asetelmaan on viime vuosikymmeninä tullut ohittamattomia korollaareja, kun ilmastonmuutos ja luonnonvarojen rajallisuus pakottavat ihmiskuntaa ymmärtämään, että modernissa teknologisessa ympäristössä äärimmäisen varovaisuuden periaate sekä huolelliselle ajattelulle perustuvat kaikkia toimijoita maailmassa sitovat yhteiset pelisäännöt ovat täysin välttämättömiä. Nopeasti kehittyneen ja nopeasti edelleen kehittyvän teknologian käyttöön liittyy samanaikaisesti potentiaalisesti sekä valtava siunaus, että hirvittäviä vaaroja.
Demokratia filosofisena periaatteena tarkoittaa kaikkien niiden tasa-arvoisen osallisuuden varmistamista, joita päätös/politiikka/instituutio koskee. Tämä pätee yhteisöelämän kaikilla tasoilla, ei vain kansallisesti, vaan myös kansainvälisesti, alueellisesti, yritys- ja oppilaitos-kohtaisesti jne. Demokratia on modernin elämän läpäisevä periaate.
Demokratia ei oikein ymmärrettynä ole kuitenkaan kaiken laittamista samaan muottiin, vaan erilaisuuden ja vaihtelun näkemistä rikkautena. Se on yhteisten päätösten tekemistä oikealla tasolla päätösten vaikuttavuuden näkökulmasta. Tälle demokratian käytäntöjä tarkentavalle periaatteelle on olemassa konstikas nimi subsidiariteetti. Asia on kuitenkin helppo ymmärtää: yhdessä on päätettävä vain niistä asioista, joista on yhteisesti päätettävä.
Historian ja kehityksen ymmärtämiseksi me tarvitsemme sellaisia avainkäsitteitä kuin feodalismi ja teollinen vallankumous, imperiumit ja kansallinen herääminen, kolonialismi ja siirtomaiden vapautuminen. Modernia maailmaa ei voi ymmärtää ellei näe sen historian kahta keskeisintä asiaa: 1) kehityksen valtavaa nopeutta ja 2) kulttuurisen ja taloudellisen kehityksen valtavaa alueellista epätahtisuutta.
Kaikkia paikallisia konflikteja on syytä katsella tällaisten ajatusten tarjoaman prisman läpi, niitä kaikkein vaikeimpiakin, kuten tällä hetkellä Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa ja Hamasin terrori-iskun laukaisemaa Israelin sotaa Gazassa.
Ukrainan kriisin tekee erityisen vaikeaksi se, että Venäjä Neuvostoliiton perijä-valtiona ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä sekä ennen kaikkea YK-regiimin keskeisenä takaajana pettää toiminnallaan koko kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän ja oman keskeisen vastuunsa sen ylläpitäjänä. Gazan tilanteen tekee niin vaikeaksi konfliktin yli kuusikymmentä vuotta jatkunut historia, jonka aikana ei ole saatu aikaan muuta kuin kaikki demokratian arvot jalkoihinsa polkeva apartheid-valtio.
Kun Euroopassa kylmä sota ja ydinaseilla uhkailu puolin ja toisin uhkasi 1980-luvulla riistäytyä käsistä European Campaign for Nuclear Disarmament (END) julkaisi kaikille Euroopan kansoille kohdistetun vetoomuksen: Meidän on toimittava yhdessä kuin meitä erottavaa rautaesirippua ei olisikaan! Sen hengessä kriisi ratkesi.
Kaikki konfliktit ovat soviteltavissa! Tuohon Martti Ahtisaaren optimistiseen uskoon on syytä yhtyä. Juuri nyt näyttää siltä, että tuohon sloganiin uskomisen tärkein este on Venäjän faktinen irtautuminen YK-regiimistä, vaikka virallinen Venäjä edelleen vannoo sen nimiin. Toivo pitää panna kuten 1980-luvulla sellaiseen kansalaisten yhteisen ymmärryksen viriämiseen puolin ja toisin, että sota, pakotteet ja katkera vihollisuus voidaan kuvitella pois ja palata aidosti YK-regiimiin.
Naton pörhistely on syytä nähdä, ehkä välttämättömänä, mutta silti vain tilapäisratkaisuna kriisin patoamiseksi. Kestävää ratkaisua on haettava YK-regiimin palauttamisesta kunniaan. Jos tämä ymmärretään Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintaohjeeksi, kuljetaan Martti Ahtisaaren viitoittamaa tietä.