Tänään 24.2.2024 on kulunut tasan kaksi vuotta siitä kun Venäjä aloitti täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan.
Miksi olen otsikoinut tämän esseen ”Kaksi kamalaa vuotta”? Koska Venäjän hyökkäys mursi ensimmäisen kerran, tai ainakin saattoi vakavaan vaaraan, sen sääntöperäisen maailmanjärjestyksen (Rule Based Order, RBO), joka perustuu YK:n peruskirjaan ja koko YK-regiimiin, eli niihin lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin ja instituutioihin, jotka on saatu aikaan YK-järjestelmän puitteissa.
Kahden maailmansodan ja Saksan natsismin kukistumisen jälkeen YK:n perustaminen oli ehdottomasti parasta, mitä maailmalle oli koskaan tapahtunut. Siihen sisältyi, ei vain lupaus, vaan sitoumus kunnioittaa kaikkien YK:n jäsenvaltioiden (siis käytännössä maailman kaikkien valtioiden) suvereenisuutta.
Kun vanha maailma ennen Kansainliittoa, joka oli YK:n edeltäjä, oli perustunut vain voiman oikeuteen ja imperialismiin – raisons d´etat – uusi maailma tulisi perustumaan valtioiden rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, mikä takaisi taloudellista yhteistyötä tekevässä maailmassa kaikkien vaurastumisen ja yleisen hyvinvoinnin leviämisen.
Tuo lupaus ei toisen maailmansodan jälkeen toteutunut nopeasti, eikä varsinkaan tasa-arvoisesti kaikkialla maailmassa, ei valtioiden sisällä, eikä valtioiden välillä, mutta edistyminen – sekä vaurastumisen että tasa-arvoistumisen osalta – on ollut vuodesta 1945 vuoteen 2022 tultaessa aivan ällistyttävää.
Jos monet ihmiset ovat olleet sitä mieltä, että maailma oli menossa hyvään suuntaan sekä sääntöperäisen maailmanjärjestyksen että tieteen ja teknologian nopean kehityksen ansiosta, sitä ei kannata ihmetellä.
Miksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuli rikkomaan tämän realistiselta vaikuttaneen optimismin?
Perimmäinen syy ei löydy Ukrainasta, vaan Venäjältä ja maan historiasta. Ukrainan sota on Neuvostoliiton hajoamissota. Vladimir Putin on sanonut, taisi olla vuonna 2007, että Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Niin sanoi palasiksi hajonneen supervallan johtaja, joka on noussut asemaansa maan erittäin vaikutusvaltaisesta vakoiluorganisaatiosta.
Hän ei ole niitä miehiä, kuten oli esimerkiksi Mihail Gorbatshov, jotka uskoivat, että kommunismi voidaan vielä jalostaa Venäjää ja sen kansaa palvelevaksi demokraattiseksi ideologiaksi ja demokraattiseksi politiikaksi. Hän on samaistunut imperiumiin ja äiti Venäjään. Yhdessä ortodoksisen kirkon patriarkka Kirilin kanssa hän on kehittänyt väkevän historia-poliittisen tarinan tuhatvuotisesta pyhästä Venäjästä, johon kuuluvat vähintäänkin kaikki maat, jotka aikanaan kuuluivat viimeisten tsaarien Venäjään. Ehkä Suomen Suuriruhtinaskunta ja myöhempi YYA-Suomi ovat olleet hänen ajatuksissaan poikkeus, erikoistapaus? Ehkä?
Suomessa on ollut paljon ihmisiä vasemmistossa, jotka ajattelivat, että Neuvostoliitto edusti niitä ihanteita, joita oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun eurooppalaisilla sosialisteilla. Vähitellen – valitettavasti – nekin vasemmistolaiset, jotka eivät jakaneet tätä uskoa, alkoivat kuitenkin lehdistön ja suuren yleisön lailla kutsua Neuvostoliiton ja sen satelliittien ja mm. Kiinan yhteiskuntajärjestelmää sosialismiksi. Ehkä tämä on ollut maailman 1900-luvun suurin ideologiapoliittinen katastrofi.
Maailman potentiaalisesti edistyksellisin ideologia, sosialismi, määrittyi totalitarismiksi ja imperialismiksi.
Venäjän sota Ukrainassa on nyt jatkunut kaksi vuotta. Se toivo, joka virisi Ukrainan alkumenestysten seurauksena ukrainalaisten voitosta, on nyt hiipumassa pois. Näiden kahden vuoden aikana on kuitenkin vakiintunut se ajatus, että sota ei ole vain Venäjän ja Ukrainan välinen, vaan paljon laajempi. Venäjä näkee taistelevansa koko jumalatonta ja imperialistista länttä vastaan. Länsi puolestaan, siis lähinnä Yhdysvallat ja Euroopan unionin jäsenmaat, näkevät olevansa hybriidisodassa Venäjää vastaan. Käytännössä se on merkinnyt Ukrainan jatkuvaa aseistamista.
Me tiedämme, että sodan alussa Venäjä tavoitteli koko Ukrainan valloittamista, koska se ”kuuluu venäläiseen sivilisaatioon”. Tämä on ikäänkuin kauniimpi ja legitiimimpi tapa sanoa, että sellaista maata kuin Ukraina ei oikeastaan ole olemassakaan. Se rumempi tapa sanoa sama asia on, että Ukrainan tulee kuulua Venäjän etupiiriin, jota kaikkien muiden maiden tulee kunnioittaa Venäjän legitiiminä intressinä.
Sääntöperäinen kansainvälinen järjestys ja etupiiri-ajattelu eivät ole sovitettavissa yhteen. Valtiot ovat valtioita. YK:n peruskirjan mukaan ne ovat kaikki omilla alueillaan suvereeneja ja niiden suvereenisuuden tulee olla koskematon. Yhteiseen sivilisaatioon (esim. kieleen, kielisukulaisuuteen, etnisyyteen, historiaan jne) vetoaminen politiikassa on sääntöperäisessäkin maailmanjärjestyksessä legitiimiä, jos sillä tavoitellaan rauhanomaista yhteistyötä. Se ei ole legitiimiä, jos se on imperialististen hankkeiden ja militarismin (sodan tai sillä uhkaamisen) perustelu.
Venäjä on nyt rikollinen valtio.
Sitä ei pidä ujostella sanoa ääneen. Sensijaan on epäviisasta sanoa, että minkäänlainen rauha, ellei se ole Venäjän täydellinen karkoittaminen vuoden 2014 rajojen taakse, ei saa tulla kysymykseen, koska myönnytyksiä saava Venäjä tulee varmasti hyökkäämään uudelleen.
Me emme voi tietää sitä. Voidaan tietysti ajatella, että sivistynyt ja demokratiaa kunnioittava Venäjä syntyy vain niinkuin toisen maailmasodan seurauksena syntyi sivistynyt ja demokraattinen Saksa, siis täydellisen antautumisen pohjalta. Voi kuitenkin olla, että vähempikin riittäisi.
Kysymys on paljolti siitä, uskommeko me (me, sillä Ukrainan rauhanprosessi tullee väistämättä olemaan jossakin määrin ”eurooppalainen” tapahtuma), että venäläiset ovat perimmältään samanlaista ihmisainesta kuin me muutkin eurooppalaiset. Jos me Euroopan unionin maat olemme pystyneet luomaan demokraattiset valtiot, niin siihen pystyvät aivan varmasti venäläisetkin – vaikka sillä on vaikea historia.
On siis syytä unohtaa sellaiset sanonnat kuin ”Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi”.
On oleellista, mitä venäläiset tietävät meidän ajattelevan heistä. Jos he tietävät, että me pidämme heitä perimmältään samanlaisina ihmisinä kuin olemme itse, niin se on kovin eri asia kuin jos he tietävät meidän pitävän heitä sivistymättöminä raakalaisina, jotka eivät voi koskaan sopeutua elämän demokraattisiin normeihin.
Nyt sodan kaksivuotispäivänä meidän on eurooppalaisina sanottava itsellemme: tämä sota on jatkunut aivan liian kauan. Samalla meidän on sanottava itsellemme: rauha on sitä, että uskomme sellaiseen rauhaan, joka pohjaa sääntöperäiseen maailmanjärjestykseen. Rauha ei ole sitä, että meillä ylivoimainen sotilaallinen pelote.
Pitääkö meidän suomalaisina haikailla sen liittoutumattomuuden perään, joka meillä oli ennen kuin liityimme NATOn jäseniksi. Ei. Se, mitä tässä suhteessa tapahtui, oli loogista ja väistämätöntä. Me teemme viisaasti, jos ymmärrämme, että NATO, vaikka on sotilasliitto, on ensisijassa poliittinen organisaatio. Se on organisaatio, joka on oman peruskirjansa mukaan sitoutunut edistämään YK:n määrittämää kansainvälisten suhteiden järjestelmää ja kaikkia muita YK:n periaatteita. NATO-Suomen kunniakas tehtävä on tulevina kuukausina pitää huoli siitä, että tämä ei pääse hetkeksikään unohtumaan.