Se, miten hahmotamme ympärillämme olevaa todellisuutta – maailmaa – riippuu paljon niistä käsitteistä ja sanoista, joita käytämme. Useimmat ihmiset saattavat ehkä yhtyä tuohon ajatukseen, mutta kuinka moni on todella syventyneet pohtimaan, mitä kaikkea se tarkoittaa ja voi merkitä?
Vasemmistoklubi on Vasemmistoliiton helsinkiläinen perusjärjestö, jolla on historiaa jo Skdl:n ajoilta. Olemme kaikki nämä vuodet pitäneet periaatteenamme, että jätämme (oikein tai väärin!) paikallisen kuntapolitiikan puolueen toisille helsinkiläisille osastoille ja keskitymme yhteiskuntapolitiikkaan ja ideologisiin kysymyksiin.
Olemme nyt vuoden verran yrittäneet korkeatasoisten alustajien voimin paneutua pohtimaan – ja ymmärtämään – hyvinvointipolitiikkaa ja erityisesti pohjoismaiden erilaisia hyvinvointi-malleja. Yksi varhaisia havaintojamme oli, että Suomessa vasemmisto on luultavasti liian hätäisesti torjunut käsitettä hyvinvointiyhteiskunta. Torjunta on perustunut siihen aivan oikeaan toteamukseen, että oikeisto ja erityisesti kokoomus ovat ottaneet käyttöön käsitteen hyvinvointiyhteiskunta siirtääkseen keskustelun pois hyvinvontivaltiosta epämääräisempään ja yleisempään auttamisen moraaliin. Oikeistohan on kautta historian vastustanut uusien kunnallisten ja valtiollisten hyvinvointi-instituutioiden rakentamista sillä verukkeella, että kirkko kyllä pitää huolta köyhistä.
Mutta meidän ei pidä antaa oikeiston ja kokoomuksen määritellä sanojen merkitystä. Projektimme edetessä meille on muodostunut käsitys, että vasemmiston kannalta olisi hyödyllistä hahmottaa hyvinvointiyhteiskunta positiivisesti yläkäsitteeksi, joka kattaa kolme elementtiä: hyvinvointivaltion, sospimusyhteiskunnan ja kolmannen sektorin.
’Hyvinvointivaltio’ on syytä määritellä niiden lakisääteisten instituutioiden ja käytäntöjen kokonaisuudeksi, joiden tarkoituksena on edistää kansalaisten hyvinvointia.
Käsite ’sopimusyhteiskunta’ viittaa työmarkkinoiden ja työelämän hyvinvointi-yhteiskunnalliseen käytäntöön, jossa sopijaosapuolet kunnioittavat toisiaan, pelaavat avoimin tiedoin ja tasa-arvoa kunnioittavan moraalin opastamina. Ns. kolmikanta on tietysti aidosti sopimusyhteiskunnallista toimintaa.
’Kolmas sektori’ on vapaata kansalaistoimintaa. Hyvinvointiyhteiskunnallisessa mielessä siihen kuuluvat tietysti ennen kaikkea erilaiset sosiaalialan järjestöt, joista suuri osa tuottaa hyvinvointipalveluja tai toimii hyvinvointivaltion erilaisten instituutioiden lobby-organisaatioina. Viimeksi mainittuja ovat esim. potilasjärjestöt.
Tämänaamuisen oivallukseni mukaan voisi olla viisasta sijoittaa mielikuvaan kolmannesta sektorista myös puolueet ja aivan erityisesti tietysti sellainen puolue kuin Vasemmistoliitto. Tämä lienee monelle niin yllättävä ajatus, että se vaatii hieman perusteluja.
Jako valtioon ja kansalaisyhteiskuntaan on useimmille tuttu. Valtion legitimititeetti (poliittinen hyväksyttävyys) nojaa kansalaisyhteiskunnan asenteisiin. Demokraattisen valtion olemassa olo ja vakaus perustuvat kansalaisyhteiskunnan demokraattiseen kulttuuriin. Valtio ja sen instituutiot ovat juridisia olentoja. Kansalaisyhteiskunnan olemus puolestaan on sosiologiaa. Demokraattiseen kulttuuriin kuuluu ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja oikeusvaltion periaatteiden kunnioittaminen. Se on vaatimus, joka ulottuu periaatteessa jokaiseen kansalaiseen.
Hyvinvointivaltio kuuluu valtioon (se ei siis ole koko valtio), ja se on joukko laeilla säädettyjä instituutioita. Sopimusyhteiskunta ja kolmas sektori ovat kansalaisyhteiskuntaa.
Poliittinen puolue, Vasemmistoliitto tietysti mukaan luettuna, on osa kansalaisyhteiskuntaa. Poliittisen puolueen eduskunta- ja ministeriryhmät ovat osa valtiota. Nämä erilaiset positiot määrittävät poliittisen puolueen ja sen valtiollisten edustajien toimintakentät. Ne ovat erilaisia.
Kaupallistuneessa poliittisessa kulttuurissa puolueet ja niitä edustavat kansanedustajat ovat markkinoilla tarjolla olevia hyödykkeitä, joita ostetaan vaaleissa. Sitten olla joko tyytyväisiä tai tyytymättömiä ostokseen.
Järkevässä ja sivistyneessä poliittisessa kulttuurissa kansanedustajat näyttäytyvät ihmisen oman tutun ja luotettavan puoluekulttuurin kasvatteina, ei kauppatavaroina. Tämänkin takia vasemmistopuolue on syytä mieltää ensisijaisesti sivistysliikkeeksi, jonka toimintakenttä on kansalaisyhteiskunnassa. Onnellisessa tapauksessa poliittisesti sivistynyt kansalaisyhteiskunta tuottaa poliittisesti sivistyneitä kansanedustajia.
Brittisanastosta on hyvä lainata käsitteet ’puolue’ ja ’parlamenttipuolue’ vaikka Britannia juuri nyt onkin sekaisin. Jos ’puolueella’ on selvä itseymmärrys paikastaan kansalaisyhteiskunnassa ja tehtävästään yhteiskuntapoliittisena ja ideologisena sivistysliikkeenä, sen suhde ’parlamenttipuolueeseensa’ on myös terve. Me elämme edustuksellisessa demokratiassa.