Olen aina pitänyt Sixten Korkmania suuressa arvossa. Suosittelen lämpimästi hänen kirjojensa lukemista jokaiselle, joka haluaa ymmärtää jotakin taloudesta. Hänen HS-kolumninsa 9.8. sai minut kuitenkin haukkomaan henkeä. Nyt mies puhuu aivan täyttä asiaa! Onko hänestä tullut vasemmistolainen – vai peräti vasemmistoliittolainen?
Kolumnin otsikko on ”Maailma kaipaa rationaalista populismia – jonka iskulause voisi olla ”kapitalismi kuriin””. Sehän sopisi yhteiseksi kampanjatunnukseksi koko punavihreälle blokille – jos sellaisen saisi syntymään.
Kolumnissa on monta kohtaa, joihin voisin tarttua ja kirjoittaa avatusta teemasta pitkään. Edellisessä kolumnissani kirjoitin Markku Kuisman ”Viimeisestä luennosta”. Sen oli noteerannut myös Korkman, joka yhtyy tämän tokaisuun, että markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siihen Korkman lisää, että ”markkinatalous on tehokkain vaurautta luova mekanismi, mitä maailma on keksinyt”, mutta jatkaa: ”Liika on liikaa”.
Korkman toteaa, että kansalaiset ovat tyytymättömiä elintasoonsa ja kokeneet jääneensä poliittisilta päättäjiltä unholaan. Näin on etenkin Yhdysvalloissa ja Isossa Britanniassa, mutta myös Manner-Euroopassa. Tämä selittää oikeisto-populismin vahvan nousun.
”Tarvitsemme sääntelyä ja politiikkaa, joka kantaa huolta koko väestöstä ja etenkin vähäväkisestä kansasta. Melko tiukalle verotukselle ja laajalle julkiselle sektorille on hyvät syynsä.” Tämä on Korkmanin upea poliittinen tiivistys, jota hän täydentää toteamuksellaan: ”Kapitalismi kuriin on populistinen mutta perusteltu vaatimus”.
Markku Kuisman ”viimeistä luentoa” käsitelleessä kolumnissani sanoin, että hänen esille ottamiensa asioiden ymmärtämistä helpottaisi huomattavasti, jos käsitteiden kapitalismi ja markkinatalous välille tehtäisiin selvä ero. Jää hieman epäselväksi, tekeekö Korkman tuon eron. Kumpikin käsite esiintyy hänen kolumnissaan.
Mitä ovat olleet ne keinot, joilla kapitalismia on pantu kuriin? Tärkeimmät voidaan tiivistää näin: 1) hyvinvointivaltio, 2) talouspoliittinen sääntely ja 3) kansainväliset sopimukset ja instituutiot, jotka ovat nojanneet keynesiläiseen talouspoliittiseen filosofiaan. Kaikkien näiden menetelmien ydinajatus, ”ratio”, on ollut tasaisen tulonjaon aikaan saaminen ja kysyntävetoisen talouden luominen. Mikään näistä keinoista ei ole suuntautunut markkinataloutta vastaan.
II maailmansodan jälkeinen historia todistaa, että silloin kun noita keinoja on käytetty tehokkaasti, myös markkinatalous on toiminut tehokkaasti mitattuna tuottavuuden kasvulla. Kun noista keinoista on luovuttu, tuottavuuden kasvu on ollut heikompaa, mutta tuloerot ovat kasvanee jyrkästi ja vauraus on kasautunut tulohaitarin yläpäähän. On erinomaisen tärkeätä ymmärtää, että voitot ja tuottavuus eivät ole sama asia.
On tuhansia syitä, joiden vuoksi keynesiläistä tuloeroja tasoittavaa politiikkaa tulisi harjoittaa sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Ylikansallisten yhtiöiden maailmassa kansainvälinen taso on tulossa päivä päivältä tärkeämmäksi. Kaikki yksittäiset kansantaloudet ovat jyrkästi lisääntyvästi riippuvaisia kansainvälisen talouden toiminnasta.
Viime aikojen puheet kauppasodista heijastelevat katastrofaalista poliittista ajattelua, joka rinnastuu asevarusteluun ja sen vaarallisuuteen. Nykyinen maailma on niin integroitu kokonaisuus, että siinä kenelläkään ei pitäisi olla varaa sooloiluun sen paremmin kauppapolitiikassa kuin turvallisuuspolitiikassakaan; ne kietoutuvat yhteen.
Yhteinen pohja kestävälle kehitykselle lähtee siitä, että säännellyn markkinatalouden hyödyllisyys tunnustetaan, juuri niinkuin Korkman tekee, sellaisen hyvinvointiyhteiskunnan elementtinä, jonka perusta on hyvinvontivaltio. Säännelty markkinatalous edistää kilpailua ja alalle pääsyä ja torjuu kartellit. Hyvinvontiyhteiskunta tarjoaa kaikille kansalaisilleen korkeatasoisen läpi elämän jatkuvan koulutuksen ja kerää tehokkaasti hyvinvointivaltion rahoittamiseen tarvittavat verot.
Minulle on avoin kysymys, tarvitaanko käsitettä kapitalismi lainkaan. Kapitalismilla on kahdet kasvot. Se voi olla Max Weberin ihailemaan yrittäjyyttä, mutta se voi myös olla monien historian tunnettujen filosofien tuomitsemaa kyltymätöntä ahneutta. Neutraaleimmillaan käsite on sellaisissa yhteyksissä kuin ”kapitalistinen yritys”, jolloin se tekee eron esim. työntekijöiden tai asiakkaiden omistamiin osuustoiminnallisiin yrityksiin. Joidenkin mielestä ”kapitalistinen yhteiskunta” on sellainen, jossa on markkinatalous. Minusta meidän pitäisi oppia ajattelemaan, että ”kapitalistinen yhteiskunta” on sellainen, joka lainsäädännössään suosii kohtuuttomasti pääomatuloja työtulojen kustannuksella. Kapitalismi ei siis ole vain poliittinen ongelma; se on myös kielellinen ongelma.
Kun Korkman kehottaa nostamaan taisteluhuudon ”Kapitalismi kuriin!”, hän ajattelee myös niiden ihmisten mielenkiinnon uudelleen suuntaamista, jotka ovat pettyneet hyvinvointiyhteiskunnan lupauksiin. Kansallismielinen populismi on suunnannut ihmisten pettymystä EU:n ja maahanmuuton vastustamiseen. Korkmanin idea on, että ”edistyksellinen” populismi voisi kääntää tuon aggression kohdistumaan kapitalismiin, siis omistajien ahneuteen ja sitä suosivaan lainsäädäntöön ja kansainvälisiin käytäntöihin.
Se taisteluhuuto voi saada vastakaikua vain, jos se ymmärretään samalla taisteluhuudoksi terveen markkinatalouden ja hyvinvointivaltion puolesta.